Bethin mielihuveja oli valmistaa pieniä yllätyksiä koululapsille, jotka joka päivä kulkivat ohi. Milloin putosi ikkunasta lapaset kylmänpunaisiin käsiin, milloin neulakirja pienelle nukkeäidille, milloin kynänpyyhin pikku miehelle, joka uurasti harakanvarpaiden parissa, milloin taas kuvakirja tai jokin muu hauska tavara. Opin ohdakkeisen tien taivaltajat alkoivat pitää ystävällistä antajaa hyvänä haltijattarena, jonka ikkunasta sirottelemat lahjat hämmästyttävästi vastasivat kunkin tarpeita ja toivomuksia. Bethin parhaana palkintona olivat säteilevät lapsenkasvot, jotka hymyilivät ja nyökkäsivät joka kerta ikkunaan päin, ja hänen saamansa pikku kirjeet, jotka olivat täynnä mustetahroja ja kiitollisuutta.
Ensimmäiset kuukaudet olivat hyvin onnellisia ja Beth katsoi usein ympärilleen sanoen — 'Miten kaunista täällä onkaan!' kun kaikki olivat kokoontuneet hänen aurinkoiseen huoneeseensa, lapset peuhasivat ja lepertelivät lattialla, äiti ja siskot ompelivat ja isä luki vanhaa kirjaa, jossa oli paljon hyviä ja lohdullisia ajatuksia, yhtä käyttökelpoisia nyt kuin vuosisatoja sitten. Huone oli kuin pieni kappeli, jossa isällinen paimen opetti laumalleen elämän vaikeita läksyjä ja koetti osoittaa, että toivo auttaa rakkautta ja usko tekee alistumisen mahdolliseksi. Hänen yksinkertaiset opetuksensa sattuivat suoraan sydämiin.
Oli hyvä, että he saivat tämän rauhallisen ajan, se oli kuin valmistusta tulevien vaikeiden hetkien varalle. Vähitellen Beth alkoi valittaa, että neula kävi "raskaaksi", ja vihdoin hän laski sen kädestään ainaiseksi. Puhuminen rasitti häntä, ihmisten kasvot vaivasivat häntä, kivut vaativat hänet omakseen ja järkyttivät hänen rauhaansa jäytäessään heikkoa ruumista.
Päivät olivat raskaita ja yöt pitkiä, pitkiä; hartaat rukoukset kohosivat sydämistä, kun läheisimmät näkivät laihojen käsien anovasti ojentuvan puoleensa ja kuulivat tuskaisen parahduksen kykenemättä auttamaan. Nuori elämä kävi ankaraa taistelua kuolemaa vastaan. Mutta vaikea aika oli armeliaan lyhyt ja kapinoinnin loputtua rauha palasi entistä kauniimpana. Mitä heikommaksi Bethin ruumis kävi, sitä voimakkaammaksi kasvoi hänen sielunsa. Hän ei puhunut paljon, mutta kaikki tunsivat, että se jonka heistä piti ensimmäisenä lähteä, oli myös valmiimpi kuin kukaan toinen.
Jo ei hetkeksikään poistunut sairashuoneesta sen jälkeen, kun Beth oli sanonut tuntevansa itsensä voimakkaammaksi, jos hän oli siellä. Hän nukkui sohvalla ja heräsi tuon tuostakin kohentamaan tulta, syöttämään tai hoivaamaan kärsivällistä olentoa, joka harvoin pyysi mitään, ettei olisi vaivaksi. Kaiket päivät Jo oli vartiossa, ei olisi antanut kenenkään muun hoitaa Bethiä ja oli tämän valinnasta ylpeämpi kuin mistään muusta osakseen tulleesta kunniasta.
Tämä oli arvokas ja hyödyllinen aika Jolle, sillä hän sai silloin sen opin, joka oli hänelle hyvään tarpeeseen. Hän oppi kärsivällisyyttä, lähimmäisenrakkautta, anteeksiantamisen ja unohtamisen taitoa, velvollisuudentuntoa, joka tekee raskaan työn kevyeksi, ja vilpitöntä uskoa, joka mitään pelkäämättä pysyy lujana luottamuksessaan.
Usein herätessään Jo näki Bethin lukevan pientä kulunutta Raamattuaan tai kuuli hänen hiljaa laulavan lyhentääkseen unetonta yötä. Joskus hän oli kätkenyt kasvot käsiinsä ja kyynelet vierivät hiljaa läpikuultavien sormien lomitse. Jo makasi hiljaa ja hänen mielessään liikkuivat ajatukset, jotka olivat liian syviä purkautuakseen kyyneliin. Hän käsitti, että Beth yksinkertaiseen, epäitsekkääseen tapaansa koetti vieroittua maallisesta elämästä, johon oli kiintynyt, ja valmistautua uuteen elämään pyhien lohdutuksen sanojen, hiljaisten rukousten ja rakastamansa musiikin avulla.
Tämän näkeminen vaikutti Johon syvemmin kuin hurskaat saarnat ja virret tai palavat rukoukset. Surun herkistämällä sydämellään hän tajusi sisaren elämän kauneuden. Se oli ollut rauhallista ja vaatimatonta, mutta sille olivat olleet ominaisia aidot hyveet ja uhrautuvaisuus.
Eräänä yönä Beth etsi yöpöydältään luettavaa voidakseen unohtaa kuolettavan väsymyksen, jota oli melkein yhtä vaikea kestää kuin tuskia. Hän selaili vanhaa lempikirjaansa "Kristityn vaellusta", ja löysi pienen paperinpalan, joka oli kirjoitettu täyteen Jon käsialalla. Otsikko sattui hänen silmiinsä ja rivien tuhruisuudesta hän päätteli, että paperille oli pudonnut kyyneliä.
— Jo raukka, hän nukkuu sikeästi enkä henno herättää häntä pyytääkseni lupaa. Hän näyttää minulle kaikki enkä usko hänellä olevan mitään sitä vastaan että luen tämän, mietti Beth katsahtaen sisareensa, joka nukkui uuninedusmatolla hiilipihdit vieressään valmiina heräämään heti, kun halot risahtaisivat.