— Äidin rakkaus on varmasti kaikkein parasta, mutta sinulle voin kuiskata, että haluan kokea muitakin lajeja. Kumma juttu, mitä runsaammin saan nälkääni hellyyttä ja rakkautta, sitä enemmän tunnen kaipaavani. En olisi uskonut, että sydämeen mahtuu niin paljon. Minun sydämeni on kauhean venyvä, se ei tunnu täyttyvän mistään. Ennen minulle riitti oma perhe oikein hyvin. En oikein ymmärrä tätä.
— Minä ymmärrän, sanoi rouva March ja hymyili tietäväisesti, kun Jo etsi kirjeestä kohdan, jossa Amy puhui Lauriesta.
"On suloista olla Laurien rakkauden kohteena. Hän ei ole tunteellinen eikä usein puhu rakkaudestaan, mutta minä näen ja tunnen sen kaikesta, mitä hän tekee ja sanoo, ja se tekee minut niin onnelliseksi ja nöyräksi, että minusta tuntuu kuin olisin aivan toinen tyttö kuin ennen.
Vasta nyt olen saanut nähdä miten hyvä, jalo ja hellä hän pohjaltaan on. Hänen sydämensä on minulle kuin avoin kirja. Se on täynnä yleviä vaikutteita, toiveita ja aikomuksia, ja olen ylpeä siitä että se kuuluu minulle. Hän sanoo että hänestä tuntuu kuin hänen matkansa maailman halki tulisi onnelliseksi, kun minä olen perämiehenä laivassa ja painolastina on paljon rakkautta. Minä toivon, että niin käy, ja koetan täyttää hänen odotuksensa, sillä rakastan uljasta kapteeniani kaikesta sydämestäni, sielustani ja voimastani enkä aio jättää häntä, niin kauan kuin Jumala antaa meidän olla yhdessä. Oi äiti, en olisi uskonut, että maailma voisi olla kuin taivas, kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan ja elää toisilleen!"
— Tässä on viileä, pidättyväinen ja rahantunteva Amymme! Tosiaan, rakkaus saa aikaan ihmeitä! Miten äärettömän onnellisia he mahtavatkaan olla! Ja Jo keräsi kirjeen arkit huolehtivasti talteen.
Jo nousi hitaasti yläkertaan; ulkona satoi eikä hän voinut mennä kävelemään. Häntä vaivasi taas levottomuus, mutta tuo kipu ei ollut nyt sävyltään katkeraa niin kuin ennen, se oli vain osattomuuden tuntua ja alakuloista kyselyä, miksi hänen kävi näin, kun sisar sai kaiken mitä maailmassa toivoikin. Näinhän ei ollut, Jo tiesi sen ja koetti torjua ajatuksen. Mutta hellyyden tarve oli voimakas, ja Amyn onni herätti hänet ikävöimään jotakuta, jota saisi "rakastaa sydämestään, sielustaan ja voimastaan niin kauan kuin Jumala sallisi heidän olla yhdessä".
Ylhäällä ullakolla, jonne Jon rauhattomat askelet päätyivät, oli neljä pientä puista arkkua rivissä. Kuhunkin oli merkitty omistajan nimi, ja jokainen sisälsi muistoja menneiltä lapsuus- ja tyttöajoilta. Jo katseli, mitä niissä oli. Omansa kohdalle päästyään hän nojasi leukansa arkun reunaan ja katseli hajamielisenä sekamelskaa, kunnes hänen silmänsä osuivat vanhaan vihkopinkkaan. Hän otti sen käteensä, käänteli lehtiä ja eli uudelleen hauskan talven ystävällisen rouva Kirken kodissa. Aluksi hän hymyili, sitten hän kävi miettiväiseksi, vihdoin surulliseksi ja lopulta, hänen lukiessaan professorin kirjoittamaa viestiä hänen huulensa alkoivat väristä, vihkot valuivat hänen sylistään maahan ja hän jäi tuijottamaan ystävällisiin sanoihin, ikään kuin ne olisivat saaneet uuden merkityksen ja koskettaneet hänen sydämensä herkintä kohtaa.
— Odottakaa minua, rakas ystävä. Kenties viivyn vähän, mutta tulen varmasti.
— Jospa hän tulisikin! Hän oli aina ystävällinen, hyvä ja kärsivällinen minua kohtaan. Vanha kunnon Fritz, en silloin ymmärtänyt antaa hänelle kyllin suurta arvoa, mutta nyt haluaisin kovin mielelläni tavata hänet, kun kaikki lähtevät luotani ja jään aivan yksin.
Ja puristaen paperilappua kädessään kuin lupausta, jonka oli määrä vielä täyttyä, Jo painoi päänsä pehmeätä tilkkupussia vasten ja purskahti itkuun, joka oli yhtä kiihkeätä ja vuolasta kuin kattoa vasten valuva sade.