Jon posket olivat yhtä punaiset kuin hänen hattunsa nauhat ja hän ihmetteli, mitä professori mahtoi hänestä ajatella. Mutta sillä ei ollut enää väliä, kun hän huomasi astelevansa professorinsa käsipuolessa. Hänestä tuntui kuin aurinko olisi äkkiä alkanut paistaa tavattoman kirkkaasti, koko maailma hymyili taas, ja läpeensä onnellinen nainen kahlasi nyt kuran halki.
— Me luulimme teidän jo matkustaneen, sanoi Jo nopeasti, koska hän tiesi professorin katsovan häntä. Hattu ei peittänyt hänen kasvojaan ja hän pelkäsi professorin pitävän hänen iloisuuttaan sopimattomana.
— Luulitteko että lähtisin täältä sanomatta hyvästejä niille ihmisille, jotka ovat olleet minulle niin äärettömän ystävällisiä? Bhaer kysyi niin moittivasti, että Jo luuli loukanneensa häntä ja vastasi sydämellisesti.
— Ei, en minä. Tiesin että teillä on paljon tekemistä omissa asioissanne. Mutta meillä oli oikein ikävä teitä, varsinkin isällä ja äidillä.
— Entä teillä?
— Minusta on aina hauskaa tavata teitä, sir.
Koettaessaan pysyttää äänensä rauhallisena Jo tuli lausuneeksi nuo sanat kylmäkiskoisesti, ja virallinen puhuttelusana masensi professorin, hymy haihtui hänen huuliltaan ja hän virkkoi vakavana:
— Kiitoksia. Tulen käymään vielä kerran ennen kuin matkustan.
— Te siis todella aiotte lähteä?
— Minulla ei ole enää mitään tehtävää täällä. Olen toimittanut asiani.