— Marchin tädin malja, siunattu hänen muistonsa! Kunnon professori lausui sanat lämpimästi, sillä hän ei milloinkaan unohtanut, että sai paljosta kiittää vanhaa rouvaa. Hän oli opettanut pojatkin pitämään arvossa tämän muistoa, ja nämä joivat maljan vakavina.
— Sitten isoäidin kuusikymmenvuotispäivälle! Kolminkertainen eläköönhuuto!
Sen maljan professori ehdotti innostuneena, eikä eläköön-huudoista ollut lainkaan tulla loppua. Sitten juotiin kaikkien muidenkin malja alkaen koulun suojelijasta, herra Laurencesta, hämmentyneeseen marsuun, joka oli eksynyt omilta alueiltaan etsimään nuorta isäntäänsä.
Tämän jälkeen Demi vanhimpana lapsenlapsena toi päivän sankarittarelle lahjat, joita oli niin paljon, että ne lykättiin kottikärryissä juhlapaikalle. Joukossa oli monta lystikästä lahjaa, mutta niiden viatkin olivat isoäidin silmissä koristuksia, sillä lapset olivat ne omin käsin valmistaneet. Rouva Marchin mielestä Daisyn ahkerien sormien päärmäämät nenäliinat olivat parempia kuin mitkään koruompelut, ja Demin kenkärasia oli hänestä tekninen taidonnäyte, vaikka kansi ei oikein ottanut sulkeutuakseen. Robin jakkara keikkui eripituisilla jaloillaan, mutta isoäiti selitti keinunnan vain rauhoittavan. Amyn pikku tytön lahjoittama kirja oli kallis aarre, ja sen kaunein sivu oli se, johon oli horjahtelevin lapsenkirjaimin kirjoitettu: "Rakkaalle isoäidille pikku Bethiltä."
Tämän ohjelmanumeron aikana pojat olivat salaperäisellä tavalla kadonneet. Rouva March oli yrittänyt kiittää lapsukaisiaan, mutta purskahtanut itkuun, ja Teddy kuivaili hänen kyyneliään esiliinaansa. Samassa professori alkoi laulaa. Hänen yläpuoleltaan yhtyi ääni toisensa jälkeen lauluun, ja kohta kaikui puusta toiseen Jon sepittämä pieni laulu, jonka Laurie oli säveltänyt ja professori opettanut pojille, jotka nyt helein äänin esittivät sen päivän sankarittarelle. Tämä oli aivan uusi keksintö ja se onnistui erinomaisesti. Rouva March ei ollut toipua hämmästyksestään, hän halusi välttämättä kiittää kaikkia kädestä pitäen.
Sen jälkeen pojat hajaantuivat leikkimään ja jättivät rouva Marchin tyttärineen juhlapuun juurelle.
— Minun ei varmasti enää milloinkaan tarvitse sanoa itseäni Jorukaksi, koska hartain toiveeni on toteutunut näin hienosti, virkkoi rouva Bhaer vetäen Teddyn pikku nyrkin maitokannusta, jossa tämä oli innoissaan kirnunnut.
— Ja kuitenkin on elämäsi aivan toisenlaista kuin ennen kuvittelit.
Muistatko meidän tuulentupiamme? kysyi Amy ja hymyili nähdessään
Laurien ja Johnin pelaavan krikettiä poikien kanssa.
— Voi noita poikia! Tuntuu hyvältä nähdä heidän unohtavan kerrankin liikeasiansa ja pitävän hauskaa, vastasi Jo, joka jo suhtautui äidillisesti koko miessukuun. — Niin, muistanhan minä, mutta elämä, josta silloin haaveilin, tuntuu nyt itsekkäältä ja köyhältä. Toivon kyllä vieläkin, että kerran voisin kirjoittaa hyvän kirjan, mutta sillä ei ole kiirettä, ja tällaiset kokemukset ja näkymät ovat varmaan hyväksi sillekin.
Jo viittasi kädellään kentällä pelaaviin poikiin, sitten isäänsä ja professoriin, jotka kulkivat edestakaisin syventyneinä mieluisaan keskusteluun, ja lopuksi äitiinsä, kun tämä istui tyttäriensä ympäröimänä lastenlapset sylissään ja jalkojensa juuressa ikään kuin kaikki olisivat saaneet avun ja ilon noista kasvoista, jotka heidän silmissään eivät lainkaan vanhenneet.