Jo piti suuressa arvossa poikien ystävyyttä. Hän kuunteli katumuksen nyyhkytyksiä ja kuiskauksia, kun oli tehty jotakin pahaa; hän otti säilytettäväkseen heidän hullunkurisia tai liikuttavia salaisuuksiaan; hän innostui, toivoi ja teki suunnitelmia heidän kanssaan; ja hän tunsi eniten hellyyttä niitä kohtaan, joille oli sattunut vastoinkäymisiä.
Joukkoon mahtui typeriä poikia ja ujoja poikia, sairaalloisia poikia ja meluavia poikia. Joku änkytti, toinen sammalsi ja olipa joukossa iloinen musta poikakin, joka ei ollut päässyt mihinkään muuhun kouluun. Bhaergarteniin hän oli tervetullut, vaikka jotkut ennustivat sen tietävän perikatoa koululle.
Niin, Jo oli onnellinen huolimatta ankarasta työstä, monista huolista ja alituisesta melusta. Hän piti paljon työstään ja iloitsi poikiensa suosiosta enemmän kuin koko maailman kiitoksesta, sillä nyt hän kertoi tarinoitaan vain pienelle, innokkaalle ihailijajoukolleen. Hänen onneaan lisäämään ilmestyi vuosien kuluessa vielä kaksi omaa poikaa. Ensimmäinen sai nimekseen Rob isoisän mukaan, toinen oli Teddy, huoleton poju, joka näkyi perineen sekä isän aurinkoisuuden että äidin vilkkauden. Isoäidin ja tätien oli mahdoton käsittää miten lapset pysyivät hengissä siinä poikavilinässä. Mutta he kukoistivat kuin voikukat kevätnurmella ja hoitajat olivat helliä ja huolehtivaisia, vaikka vähän kovakouraisia.
Plumfieldissä pidettiin usein lupapäiviä, ja hauskimpia oli jokavuotinen omenankorjuupäivä, jolloin Marchin, Laurencen, Brooken ja Bhaerin perheet yhteisvoimin korjasivat sadon. Jon oltua jo viisi vuotta naimisissa vietettiin kerran tällaista hedelmäjuhlaa.
Oli lämmin lokakuun päivä, ilma oli raikas, se teki mielet iloisiksi ja pani veren kiertämään vilkkaasti suonissa. Vanha hedelmätarha komeili juhlapuvussaan: kultasade ja asterit reunustivat sammaleisia muureja; heinäsirkat hyppelivät ruohikossa ja sirittivät kuin keijukaisten viuluniekat juhlan kunniaksi, oravat kokosivat touhuissaan talvivarastoja, linnut livertelivät jäähyväislauluja leppäkujanteessa, ja joka puu nuokkui valmiina pudottamaan ryöpyn keltaisia tai punaisia omenoita heti ensi ravistelusta. Koko talo oli liikkeellä. Kaikki nauroivat ja laulelivat. Kiipeiltiin puihin ja kupsahdeltiin maahan. Kaikki julistivat että näin hienoa korjuusäätä ja hauskaa korjuujoukkoa ei ennen ollut nähty, ja nauttivat päivän pikku iloista, niin kuin ei maailmassa huolia ja murheita olisikaan.
Pastori March vaelteli rauhallisesti ympäriinsä lainaillen tilaisuuteen sopivia säkeitä ja nauttien mehevistä omenista. Professori kulki pitkin vihreitä holvikäytäviä kuin tukeva germaanisoturi seiväs peitsenään ja pojat kantoivat tikapuita hänen kintereillään ja näyttivät taitotemppuja puihin kiipeillen. Laurie vietti aikansa pienten lasten parissa: ajelutti pientä tyttöstään hedelmäkorissa, näytti Daisylle linnunpesiä ja piti huolta, ettei seikkailunhaluinen Rob taittanut niskaansa. Rouva March ja Meg istuivat omenakasojen ääressä lajitellen yhä kasvavaa varastoa, kun taas kauniin äidillisen ilmeen saanut Amy piirsi luonnoksia eri seurueista ja piti seuraa kalpealle pojalle, joka istui häntä ihailemassa kainalosauvat vieressään.
Jo oli sinä päivänä omimmillaan, hän puuhasi milloin missäkin helmat vyötäisille käärittyinä, hattu milloin missäkin keikkuen ja kainalossaan kuopus, joka oli valmiina yhtymään aina uuteen hauskuuteen.
Pikku Teddy oli haavoittumaton, hän ei koskaan loukannut itseään eikä Jo ollut lainkaan huolissaan, kun pojat heilauttivat hänet puun oksalle tai juoksuttivat häntä selässään ympäri puutarhaa tai kun hänen myöntyväinen isänsä antoi hänen syödä happamia omenia. Tällä oli näet sellainen käsitys, että lapsen vatsa sulattaa mitä hyvänsä alkaen hapankaalista aina nappeihin, ja pieniin nahkakenkiin saakka. Jo tiesi, että pikku Ted ilmestyisi aikanaan terveenä ja punaposkisena, likaisena ja iloisena ja otti tämän aina avosylin vastaan, sillä hän rakasti lapsiaan hellästi.
Kello neljältä pidettiin lepohetki. Korit tyhjennettiin ja omenanpoimijat esittelivät toisilleen työssä saatuja naarmuja ja mustelmia. Sitten Jo ja Meg apunaan osasto 'isot pojat' kattoivat päivällisen nurmikolle, ja se oli koko päivän kohokohta. Silloin maa kirjaimellisesti vuoti hunajaa ja maitoa, sillä poikien ei tarvinnut istua pöydän ääressä, vaan he saivat nauttia herkuista miten halusivat, ja pojista tämä vapaus maistui kaikkein parhaalta. Jotkut urheilivat juomalla maitoa seisoessaan päällään, muutamat höystivät pukkihyppyjä haukkaamalla piirakkaa välillä. Nurmikolle oli kylvetty pikkuleipiä ja puiden oksilla kyyköttivät maukkaat omenamunkit kuin uudenlajiset linnut. Pikku tytöt pitivät omia teekutsujaan, ja Ted tepasteli maistelemassa tarjouksia mielensä mukaan.
Kun kaikki olivat syöneet kyllikseen, ehdotti professori heidän juhlissaan perinteelliseksi käyneen maljan.