— Voin todistaa, että olet koettanut kasvattaa minua, sanoi Laurie.
— Ja olen onnistunut paremmin kuin uskalsin toivoakaan, sillä sinusta on tullut viisas ja vakaa liikemies, joka käyttää rahansa hyvin ja panee säästöön köyhien siunaukset eikä kultakasoja. Etkä sinä kuitenkaan ole pelkkä liikemies. Sinä harrastat kauniita ja hyviä asioita, nautit itse ja jaat ilosi ystäviesi kanssa kuten ennenkin. Minä olen ylpeä sinusta, Teddy, sillä sinä edistyt vuosi vuodelta. Kaikki ovat sen huomanneet, vaikka et tahdo siitä puhuttavan. Niin, ja kun minulla on parveni ympärilläni, silloin osoitan sinua ja sanon heille: "Tuossa on esikuva teille, pojat."
Laurie-parka ei oikein tiennyt minne katsoa, sillä vaikka hän olikin aikuinen mies, häntä alkoi ujostuttaa, kun kaikkien katseet kääntyivät häneen.
— Kuulehan Jo, tuo on jo liikaa, hän alkoi poikamaiseen tapaansa. — Te kaikki olette tehneet niin paljon minun hyväkseni, etten voi ikinä kylliksi kiittää teitä, voin vain tehdä parhaani ettette pettyisi toiveissanne. Viime aikoina sinä, Jo, et juuri ole minusta huolehtinut, mutta jos kumminkin olen edistynyt, niin voit kiittää siitä näitä kahta. Laurie laski toisen kätensä isoisän hopeanharmaalle päälaelle ja toisen Amyn kultaisille kiharoille.
— Minun mielestäni perhe on maailman ihanin asia, huudahti Jo, joka sattui olemaan aivan erityisen vilkkaalla tuulella. — Kun saan oman perheen, toivon että siitä tulee yhtä onnellinen kuin niistä kolmesta, joita rakastan eniten. Jospa vain John ja minun Fritzini olisivat täällä, niin meillä olisi taivas maan päällä, hän lisäsi vähän tyynemmin. Kun hän paneutui levolle onnellisen perheneuvottelujen, toiveiden ja suunnitelmien illan jälkeen, hänen sydämensä oli niin täynnä onnea, että hänen täytyi tyynnyttää sitä polvistumalla huoneessaan olevan pienen tyhjän vuoteen ääreen ja muistelemalla hellästi Bethiä.
Koko vuosi oli erikoinen, sillä asiat kehittyivät nopeasti ja mukavasti: ennen kuin Jo oikein tajusikaan kuinka kaikki kävi, hän oli naimisissa ja Plumfieldin emäntänä. Pian hänen ympärilleen ilmestyi kuuden seitsemän pojan perhe, joka menestyi hyvin. Herra Laurence löysi tuon tuostakin jonkun hätää kärsivän lapsen ja pyysi Bhaerejä säälimään tätä luvaten kernaasti maksaa hiukan tämän elatuksesta. Näin viekas vanha herra sai kierretyksi Jon ylpeyden ja hankki hänelle juuri sellaisia poikia, joista tämä eniten piti.
Aluksi oli tietysti paljon vastoinkäymisiä, ja Jo erehtyi usein surkeasti. Mutta viisas professori osasi tyynnyttää myrskyt ja lopuksi he saivat vallattomimmankin viikarin voitetuksi puolelleen. Miten onnellinen Jo olikaan poikalaumastaan ja miten Marchin tätiparka olisikaan vaikeroinut nähdessään Tomien, Dickien ja Harryjen juoksentelevan siistin ja juhlallisen Plumfieldin pyhillä alueilla. Se oli kyllä tavallaan oikein ja kohtuullista, sillä eläessään vanha rouva oli ollut seutukunnan poikien kauhu.
Mutta nyt maanpakolaiset saivat vapaasti nauttia kielletyistä hedelmistä, he potkivat epäpyhine kenkineen hiekoitettuja käytäviä kenenkään torumatta ja pelasivat krikettiä avaralla niityllä, jossa vihainen sarvipää lehmä oli ennen antanut uskaliaille pojille kyytiä. Plumfieldistä tuli poikien paratiisi, ja Laurie ehdotti sen nimeksi "Bhaergarten" (Karhutarha) osoittaen siten kunnioitusta sen isännälle ja viitaten samalla sen muihin asukkeihin.
Koulusta ei tullut kovin suosittua, eikä professori ansainnut sillä omaisuutta itselleen. Se oli juuri sellainen kuin Jo oli halunnut sen olevan: onnellinen koti pojille, jotka olivat opetuksen, huolenpidon ja rakkauden tarpeessa.
Suuren talon joka huoneessa oli pian asukkaita, puutarhan joka palstalla omistaja ja navetassa oli oikein eläintarha, sillä lapset saivat pitää lemmikkieläimiä. Kolmesti päivässä Jo hymyili pitkän ruokapöydän päässä toiseen päähän Fritzilleen ja molemmilta puolilta iloiset nuoret kasvot kääntyivät luottavaisina ja kiitollisina äiti Bhaerin puoleen. Jolla oli nyt poikia tarpeeksi asti, mutta hän ei väsynyt heihin, vaikka pojat eivät suinkaan olleet enkeleitä, vaan tuottivat sekä professorille että hänen vaimolleen paljon huolta ja surua. Koska Jo uskoi, että ilkeimmän, nenäkkäimmän ja ärsyttävimmänkin pikku viikarin sydämessä oli jotakin hyvää, hän osasi kohdella heitä kärsivällisesti ja taitavasti. Ajan mittaan hän saavutti menestystäkin, sillä yksikään poika ei viitsinyt kauan kiukutella isä Bhaerille, joka säteili niin hyville kuin pahoillekin, ja äiti Bhaerille, joka antoi anteeksi seitsemänkymmentä kertaa seitsemän kertaa.