— Niin minäkin, lisäsi hänen miehensä, joka näki tässä tilaisuuden soveltaa Sokrateen kasvatustapaa nykyajan nuorisoon.
— Siitä on Jolle suunnattomasti huolta, huomautti Meg silitellen poikansa päätä ja ajatellen että tässä ainokaisessa oli hänelle ihan tarpeeksi huolehtimista.
— Jo kyllä pystyy siihen ja hänelle se on ilo. Se on loistava ajatus. Kerro meille kaikki perin pohjin, huudahti herra Laurence, joka olisi tahtonut jollakin tavoin auttaa nuorta paria, mutta tiesi heidän kieltäytyvän hänen avustaan.
— Arvasinhan, että te pidätte minun puoltani, sir. Amykin pitää — näen sen hänen silmistään, vaikka hän varovaiseen tapaansa ensin miettii ja antaa vasta sitten lausuntonsa. No niin, hyvät ihmiset, jatkoi Jo vakavana, ottakaa huomioon, että tämä ei ole mikään uusi päähänpisto, vaan vanha suunnitelmani. Ennen kuin Fritz tuli, ajattelin usein, että kun olen ansainnut vähän rahaa eikä minua enää tarvita kotona, minä vuokraan suuren talon, ja kerään sinne muutamia köyhiä, kodittomia poikia, rupean heille äidiksi ja teen heidän elämänsä hauskaksi. Monet joutuvat huonoille teille, kun he eivät saa apua silloin kun tarvitsevat. Tahtoisin mielelläni tehdä jotakin heidän hyväkseen. Luulen tietäväni heidän tarpeensa ja ymmärtäväni heidän huolensa ja olisin niin onnellinen saadessani olla heille äitinä.
Rouva March ojensi kätensä Jolle, joka tarttui siihen hymyillen kyynelet silmissä. Sitten hän jatkoi entiseen innokkaaseen tapaansa.
— Kerroin kerran suunnitelmani Fritzille. Hän innostui siihen heti ja lupasi yrittää, kunhan rikastuisimme. Voi sitä poikakultaa! Sitähän hän on tehnyt koko ikänsä — auttanut köyhiä poikia, ei rikastunut. Rikasta hänestä ei koskaan tulekaan, raha ei ehdi pesiä hänen taskuihinsa. Mutta vanhan, rakkaan tätini ansiosta, joka rakasti minua enemmän kuin ikinä olisin ansainnut, minä olen nyt rikas tai ainakin tunnen olevani ja voimme hyvin tulla toimeen Plumfieldissä, jos koulu alkaa menestyä. Paikka on juuri omiaan pojille: talo on suuri ja huonekalut yksinkertaiset ja vahvat. Sinne mahtuu kymmenittäin poikia ja piha on erinomainen. He voisivat auttaa puutarhatyössä, sehän on terveellistä. Fritz saa sitten kasvattaa ja opettaa heitä mielensä mukaan ja isä auttaa häntä. Minä taas äidin avustamana ruokin, hoidan, hellin ja torun heitä. Olen aina halunnut paljon lapsia. Nyt voin täyttää taloni noilla pienillä kullanmuruilla ja nauttia pojista mielin määrin. Ajatelkaa miten ylellistä! Plumfield on minun ja suuri poikalauma saa jakaa sen minun kanssani!
Jo huitoi innoissaan ja huokaili ihastuneena, koko perhe puhkesi äänekkääseen nauruun ja herra Laurencen luultiin jo saavan hengenahdistusta.
— Minun mielestäni tässä ei ole mitään nauramista, sanoi Jo vakavana saatuaan vihdoin äänensä kuuluviin. — Onhan ihan luonnollista, että minun professorini perustaa koulun ja että minä asetun asumaan omalle maatilalleni.
— Hänhän alkaa jo ylvästellä, sanoi Laurie, joka yhä piti asiaa mainiona pilana. — Mutta saanko kysyä miten aiotte rahoittaa laitoksenne? Jos kaikki oppilaat ovat pieniä resupekkoja, rouva Bhaer, niin teidän laihonne on tuskin aineellisesti ainakaan kovin satoisaa.
— No Teddy, älä yritä kaataa kylmää vettä niskaani. Tietysti otan myös rikkaita oppilaita, ehkäpä aluksi vain niitä. Sitten kun olen päässyt alkuun, otan pari resupekkaa piristämään joukkoa. Rikkaiden lapset tarvitsevat usein hellyyttä ja huolenpitoa siinä kuin köyhienkin. Olen nähnyt, että pienet lapsiparat jätetään palvelijoiden armoille tai ujoja lapsia kiusataan ihan julmasti. Jotkut ovat jääneet orvoiksi ja toisista tulee ilkeitä siksi, että heitä kohdellaan huonosti eikä heistä välitetä. Parhaimmillakin on sitä paitsi vasikkaikänsä, ja juuri silloin he tarvitsevat mahdollisimman paljon ystävällisyyttä ja kärsivällisyyttä. Tavallisesti heille nauretaan, heitä hätistellään tieltä ja heidän odotetaan yhdellä iskulla muuttuvan suloisista lapsista hienoiksi nuorukaisiksi. Lapsiparat ovat urheita, he eivät yleensä valita, mutta he kärsivät siitä. Olen itse kokenut samantapaista ja tiedän miltä se tuntuu. Minusta tuollaiset karhunpojat ovat erityisen kiinnostavia, ja tahtoisin osoittaa huomaavani heidän rehellisen, hyväntahtoisen mielensä, vaikka heillä onkin kömpelöt kädet ja jalat ja pörröinen tukka. Minulla on kokemustakin, sillä olenhan kasvattanut erään pojan niin hyvin, että hänestä on tullut omaisten ylpeys ja kunnia, eikö totta?