Laurie peräytyi nopeasti nurkkaan ja sanoi rukoilevasti kädet selän takana:
— Ei kiitoksia, jätän sen mieluummin tekemättä. Minä varmasti pudottaisin ja särkisin sen.
— No, sitten et saa nähdäkään, virkkoi Jo päättävästi ja kääntyi kuin mennäkseen pois.
— Kyllä minä tahdon nähdä, mutta sinä saat vastata seurauksista, ja käskyä totellen Laurie urhoollisesti sulki silmänsä, jolloin jotakin laskettiin hänen syliinsä. Jo, Amy, rouva March, Hanna ja John purskahtivat nauruun, ja kun Laurie avasi silmänsä, hänen sylissään oli yhden pienokaisen sijasta kaksi.
Ei ihme että he nauroivat, sillä kveekarikaan ei olisi voinut pysyä vakavana nähdessään Laurien ilmeen, kun hän loi silmänsä pienistä, viattomista pulmusista hilpeihin katselijoihin. Hänen katseessaan kuvastui sellainen kauhu, ettei Jo voinut muuta kuin istua lattialle ja suorastaan ulvoa naurusta.
— Kautta Jupiterin, kaksoset! oli kaikki mitä Laurie sai hetkeen suustaan. Sitten hän kääntyi naisväen puoleen ja lisäsi kauhistuneen näköisenä:
— Ottakaa ne pian pois! Minäkin rupean kohta nauramaan ja ne voivat pudota.
John pelasti pienokaisensa ja alkoi astella edestakaisin huoneessa lapsi kummallakin käsivarrellaan, niin kuin tuntisi jo tarkoin kaikki lastenhoidon salaisuudet, ja Laurie nauroi niin, että kyynelet valuivat pitkin poskia.
— Tämä on vuoden paras juttu, eikö totta? En kertonut, koska päätin yllättää sinut, ja olen ylpeä siitä, että onnistuin, sanoi Jo kun vihdoin taas kykeni puhumaan.
— En eläissäni ole ällistynyt tällä tavalla. Eikö tämä ole hassua? Ovatko ne poikia? Mitkä nimet niille annetaan? Katsotaan niitä vielä. Tue minua, Jo, sillä kautta kunniani, toinen käy jo voimille, vastasi Laurie katsellen pienokaisia aivan kuten iso, hyvänsävyinen newfoundlandinkoira katselee kissanpoikasia.