— Tyttö ja poika. Eivätkös olekin kauniit? kysyi ylpeä isä ihastellen pieniä punaisia kääröjä, ikään kuin ne olisivat olleet enkeleitä, joilta vain siivet puuttuivat.
— Hienoimmat lapset, mitkä ikinä olen nähnyt. Kumpi on kumpi? kysyi
Laurie ja kumartui nähdäkseen nuo ihmeet lähempää.
— Amy sitoi ranskalaiseen tapaan pojalle sinisen ja tytölle punaisen nauhan kaulaan, siitä voit aina tuntea heidät. Sitä paitsi toisella on siniset, toisella ruskeat silmät. Suutele heitä, Teddy-setä, virkkoi Jo kujeillen.
— Se ei taitaisi olla niille mieleen, esteli Laurie, joka muutoin harvoin oli ujo tuollaisissa tilanteissa.
— Totta kai ne pitävät; ne ovat jo tottuneet siihen. Suutele heti, hyvä herra! komensi Jo peläten, että Laurie pyytäisi jonkun sijaisekseen.
Laurie irvisti ja hipaisi huulillaan kummankin poskea, mikä sai toiset taas nauramaan ja lapset huutamaan.
— Enkös minä sanonut, etteivät ne pidä siitä! Katsokaa, kuinka tuo poika potkii, hosuu jo nyrkeillään kuin mikäkin. Kas, kas, Brooken vesa, aiotko iskeä miehen kimppuun, joka on yhtä voimakas kuin sinä itse? huusi Laurie huvittuneena iskusta, jonka sai vasten kasvojaan pienistä avuttomina huitovista nyrkeistä.
— Hän saa nimekseen John Laurence ja tytöstä tulee Margaret äidin ja isoäidin mukaan. Daisyksi häntä kyllä sanotaan erotukseksi Megistä, ja pikkumiehestä tulee luultavasti Jack, jollemme keksi parempaa, Amy virkkoi osoittaen tätimäistä mielenkiintoa.
— Tehkää hänestä Demijohn ja sanokaa lyhyyden vuoksi Demiksi, ehdotti Laurie.
— Daisy ja Demi — sehän sopii! Tiesinhän, että Teddy keksii, huudahti Jo taputtaen käsiään.