— Miten sinun kielitaitosi laita on? kysyi rouva Carrol Jolta.
— Minä en osaa yhtään. Minulla on kova pää enkä voi sietää ranskaa, se on lipevää ja tyhjänpäiväistä kieltä, kuului Jon töykeä vastaus.
Vanhat ladyt vaihtoivat taas katseen, ja Marchin täti virkkoi Amylle:
— Olet kai terve ja hyvissä voimissa, kultaseni? Eivät kai silmäsikään enää vaivaa sinua.
— Kiitos, eivät ensinkään, täti hyvä. Voin oikein hyvin ja aion olla oikein ahkera ensi talvena, jotta olisin valmis matkustamaan Roomaan, kun se ihana aika koittaa.
— Se on oikein, tyttöseni! Sinä ansaitset sen matkan, ja olen varma, että kerran sinne pääsetkin, virkkoi Marchin täti ja taputti Amya hyväksyvästi päälaelle tämän kumartuessa ottamaan hänen lankakeräänsä lattialta.
— Ärripurri, musta murri, istuu pankolla ja kehrää,
kirkui Polly, lensi orreltaan Jon tuolin taakse ja kurkisteli häntä niin lystikkään tunkeilevasti ja nenäkkäästi, että kaikki purskahtivat nauruun.
— Erittäin huomiokykyinen lintu, virkkoi vanha lady.
— Tule kävelemään, kultaseni! huusi Polly ja lensi astiakaapille kerjäten sokeripalasta.