— Voi äiti kulta, hän on liian nuori; ensin on minun vuoroni. Olen toivonut sitä jo kauan — se olisi kovin hyödyllistä ja samalla äärettömän ihanaa — minun täytyy päästä.
— Ei se taida käydä, Jo. Täti sanoo nimenomaan haluavansa Amyn, eikä meidän sovi panna ehtoja, kun hän tekee tällaisen tarjouksen.
— Aina käy näin. Amyn osaksi tulee kaikki huvi ja minun täytyy vain raataa. Se ei ole reilua, huudahti Jo kuohuksissaan.
— Se on kai osaksi omaa syytäsi. Keskustelin äskettäin tädin kanssa, ja hän pahoitteli sitä, että sinulla on kulmikas käytös ja kovin omapäiset mielipiteet; ja tässä hän kirjoittaa, ikään kuin toistaisi sinun sanojasi: — Olin ensin aikonut pyytää Jota, mutta koska 'kiitollisuudenvelka on hänelle rasitus' ja koska hän 'ei voi sietää ranskaa', en uskalla pyytää häntä. Amy on taipuisampi, hänestä tulee hyvää seuraa Flolle ja hän on kiitollinen siitä hyödystä, jonka matka hänelle tuottaa.
— Voi minun kieltäni, minun kamalaa kieltäni! Miksi en voi oppia pitämään sitä kurissa, vaikeroi Jo muistaen onnettomat sanansa. Kun rouva March kuuli missä yhteydessä ne oli lausuttu, hän virkkoi surullisesti:
— Olisin suonut sinun pääsevän matkalle, mutta nyt ei ole mitään toivoa; koeta nyt kestää tämä urheasti äläkä pilaa Amyn iloa valittelulla ja kateudella.
— Minä koetan, sanoi Jo mutta hän räpytteli silmiään kumartuessaan nostamaan maasta käsityökoria, jonka innoissaan oli kaatanut. — Koetan noudattaa hänen esimerkkiään ja todella olla iloinen enkä vain näyttää siltä, etten hetkeksikään turmelisi hänen onneaan. Mutta helppoa se ei ole, sillä tämä on kauhea pettymys, ja Jon silmistä vieri katkeria kyyneliä pienelle neulatyynylle, joka hänellä oli kädessään.
— Jo rakas, olen hyvin itsekäs, mutta en tulisi toimeen ilman sinua ja olen iloinen, että jäät kotiin, kuiskasi Beth ja halasi häntä niin hellästi ja hartaasti, että se lohdutti Jota, vaikka tämä olisi halunnut lyödä itseään korvalle ja nöyrästi pyytää, että Carrolin täti laskisi suosionsa taakan hänen harteilleen, jotta täti saisi nähdä, miten kiitollisena hän sen kantaisi.
Kun Amy tuli kotiin, kykeni Jo ottamaan jo osaa yhteiseen iloon, ehkäpä ei aivan yhtä sydämellisesti kuin muulloin, mutta hän ei silti kadehtinut Amyn hyvää onnea. Nuori neiti itse ihastui tavattomasti tiedosta. Hän käveli ympäriinsä juhlallisen onnellisena, alkoi samana iltana lajitella värejään ja järjestää siveltimiään matkaa varten ja jätti sellaiset pikkuseikat kuin vaatteet, rahat ja passin niiden huoleksi, joiden mieli ei liikkunut taiteen maailmoissa.
— Ei tämä ole pelkkä huvimatka, Amy virkkoi painokkaasti puhdistaessaan parasta palettiaan. — Tämä matka ratkaisee elämänurani. Jos minulla on lahjoja, ne kyllä tulevat ilmi Roomassa, ja siinä tapauksessa aion osoittaa ne jotenkin.