— Entäs jos sinulla ei ole? kysäisi Jo ommellessaan silmät punaisina uusia kauluksia Amylle.
— Siinä tapauksessa palaan kotiin ja rupean piirustuksenopettajaksi, vastasi maineen havittelija filosofisen tyynesti. Mutta hän irvisti ajatellessaan tätä mahdollisuutta ja hankasi palettia ikään kuin näyttääkseen, ettei hän hevillä luopuisi toiveistaan.
— Sitä sinä et tee; sinä et viitsi tehdä kovaa työtä, vaan menet naimisiin jonkun rikkaan miehen kanssa ja palaat kotiin nauttimaan ylellisyydestä elämäsi loppuun asti, virkkoi Jo.
— Ennustuksesi käyvät joskus toteen, mutta tähän en usko. Toivon tietysti että niin kävisi, sillä jollei minusta ole taiteilijaksi, olisi hauskaa, kun voisi edes auttaa niitä, joilla on lahjoja, virkkoi Amy hymyillen, ikään kuin hyvän haltijattaren osa olisi miellyttänyt häntä enemmän kuin köyhänä piirustuksenopettajana eläminen.
— Hm, huokasi Jo, jos sinä toivot sitä, niin saat sen, sillä sinun toiveesi toteutuvat aina — minun eivät milloinkaan.
— Tahtoisitko sinä lähteä? kysyi Amy hieroen mietteissään nenäänsä veitsellä.
— Totta kai!
— No, vuoden tai parin kuluttua kutsun sinut sinne ja sitten kaivamme Forumilta muinaisesineitä ja toteutamme kaikki suunnitelmat, jotka olemme yhdessä tehneet.
— Kiitoksia; muistutan sinua lupauksestasi, sitten kun se ihana päivä tulee, jos se tulee milloinkaan, vastasi Jo yrittäen olla kiitollinen tuosta epävarmasta, mutta houkuttelevasta kutsusta.
Valmisteluihin ei ollut paljon aikaa ja talossa riitti puuhaa Amyn lähtöön saakka. Jo kesti hyvin siihen asti kun viimeinen sininen nauhan kaistale oli kadonnut näkyvistä, mutta silloin hän vetäytyi pakopaikkaansa ullakolle ja itki, kunnes ei enää jaksanut. Amy kesti lujana laivan lähtöön saakka; mutta juuri kun nostosilta oli määrä vetää laivaan, hän äkkiä käsitti, että kohta kokonainen valtameri erottaisi hänet rakkaistaan. Hän tarrautui kiinni Laurieen, joka kauimmin viipyi laivassa, ja nyyhkytti: