Matka oli todella taivaallinen, mutta tuntui hauskalta, kun Irlannin rannikko tuli näkyviin. Minusta se näytti herttaiselta: siellä oli vihreää ja aurinkoista, pieniä ruskeita mökkejä, joillakin kukkuloilla näkyi raunioita ja laaksoissa herraskartanoita, joitten puistoissa saksanhirvet kävivät laitumella. Saavuimme sinne aikaisin aamulla, enkä tosiaan kadu, että nousin katsomaan. Lahti oli täynnä pieniä veneitä, rannikko maalauksellinen ja taivas rusotti kaiken yllä. En ikinä unohda sitä.
Queenstownissa erosimme herra Lennoxista — hän on eräs uusi tuttavani — ja kun mainitsin Killarneyn järvistä, hän huokasi ja lauloi katsoen minuun:
Ah, tokkopa tunnet Kate Kearneyn? Hän rannoilla kulkee Killarneyn. Hänen silmänsä hurma on vaara ja turma, sillä kumma on katse Kate Kearneyn. Typerää, vai mitä?
Liverpoolissa viivyimme vain pari tuntia. Siellä on likaista ja meluisaa ja lähdin sieltä mielelläni. Setä ryntäsi kaupungille, osti koirannahkakäsineet, rumat paksupohjaiset kengät, sateenvarjon ja ennen kaikkea ajatti itselleen poskiparran, minkä tehtyään hän uskoi näyttävänsä aidolta britiltä. Mutta jo ensimmäinen pieni kengänkiillottaja, joka sai puhdistaa hänen kenkänsä, huomasi niiden kuuluvan amerikkalaiselle ja sanoi virnistellen:
— Kas niin, sir, nyt ne ovat siistit. Olen kiillottanut ne jenkkien parhaalla voiteella.
Se huvitti setää sanomattomasti. Voi, minun täytyy kertoa, mitä se hassu Lennox teki! Hän käski ystävänsä Wardin, joka jatkoi matkaa meidän kanssamme, tilata kukkia minulle, ja kun tulin huoneeseeni, näin ensimmäiseksi kauniin kukkakimpun ja kortissa luki "Parhain terveisin Robert Lennoxilta". Eikö se ollut hupsua, tytöt? Minä pidän matkustamisesta.
En ennätä lainkaan Lontooseen, jollen pidä kiirettä. Matka sinne kulki kuin suuren taidemuseon halki, joka on täynnä ihania maisemamaalauksia. Pidin eniten maalaistaloista; niissä oli olkikatot, murattia räystääseen saakka, ristikkoikkunat, ja oviaukoissa seisoskeli pulskia emäntiä punaposkiset lapset helmoissaan. Karjakin näytti lauhkeammalta kuin meikäläinen seisoessaan puolisäärtä myöten apilassa, ja kanat kotkottivat tyytyväisinä. En ole milloinkaan nähnyt yhtä puhtaita värejä — ruoho oli helakan vihreää, taivas kovin sininen, vilja keltaista ja metsä syvän tumma — koko matkan olin ihastuksissani ja samoin oli Flokin. Juoksimme ikkunan äärestä toiseen ja yritimme nähdä kaiken junan kiitäessä sadan kilometrin tuntivauhtia. Täti oli väsynyt ja kävi nukkumaan, mutta setä tutki opaskirjaansa eikä mikään saanut häntä hämmästymään.
Tähän tapaan kului matka: Amy hypähtää seisomaan:
— Oi tuolla on varmasti Kenilworth, tuo harmaa tuolla puiden
keskellä!
Flo syöksyy minun ikkunani ääreen. — Miten sievä se on! Mennään
sinne joskus, eikö niin isä?