Nassau oli hauska kylpypaikka, samoin Baden-Baden, jossa Fred menetti rahaa ja sai torut minulta. Hän tarvitsee jonkun, joka pitää hänestä huolta, kun Frank ei ole mukana. Kate sanoi kerran, että olisi hyvä jos hän menisi pian naimisiin, ja minä olen samaa mieltä. Frankfurtissa oli ihastuttavaa, näin Goethen talon, Schillerin muistopatsaan ja Danneckerin kuuluisan Ariadnen. Se oli hyvin kaunis, mutta olisin saanut siitä enemmän irti, jos olisin tuntenut kertomuksen paremmin. En halunnut kysyä sitä muilta, sillä kaikki tunsivat sen hyvin tai olivat ainakin tuntevinaan. Toivon että Jo kertoo sen minulle; minun olisi pitänyt lukea enemmän, sillä huomaan etten tiedä mitään, ja se on nöyryyttävää.

Nyt seuraa sitten vakava asia — se tapahtui näet täällä ja Fred on juuri lähtenyt. Hän on ollut niin kohtelias ja hauska koko ajan, että pidämme hänestä kaikki kovasti. Pidin hänen ystävällisyyttään vain matkatoveruutena aina siihen serenadiyöhön saakka. Mutta sen jälkeen minusta on alkanut tuntua, että kuutamokävelyt, keskustelut parvekkeella ja yhteiset seikkailut päivisin ovat merkinneet hänelle muutakin kuin huvittelua.

En ole antanut aihetta siihen, äiti, ihan totta; olen koko ajan muistanut neuvojasi ja koettanut seurata niitä. En minä voi sille mitään, jos ihmiset pitävät minusta; en minä yritä miellyttää heitä ja minusta on ikävää, jollen voi pitää heistä, vaikka Jo väittää, ettei minulla ole lainkaan sydäntä.

Arvaan kyllä, että äiti pudistaa päätään ja tytöt sanovat: — Voi sitä laskelmoivaa pikku lurjusta! mutta kaikesta huolimatta olen päättänyt, että jos Fred kosii minua, vastaan myöntävästi, vaikka en olekaan silmittömästi rakastunut häneen. Minä pidän hänestä ja me viihdymme hyvin yhdessä. Hän on hauskannäköinen, nuori, aika älykäs ja hyvin rikas — vielä paljon rikkaampi kuin Laurencet.

Tuskin hänen omaisillaan olisi mitään sitä vastaan ja minä tulisin varmaan hyvin onnelliseksi, sillä he ovat kaikki ystävällisiä, sivistyneitä ja hienoja ihmisiä ja he pitävät minusta. Fred kaksosista vanhempana saa luultavasti kartanon; ja se onkin tosi upea! Kaupunkitalo on hienostokadun varrella. Se ei ole yhtä näyttävä kuin meikäläiset isot talot, mutta paljon mukavampi ja täynnä järkevää ylellisyyttä, jolle englantilaiset antavat arvoa. Minä pidän siitä, koska se on omaperäistä. Olen nähnyt hopeisen pöytäkaluston, perhekalleudet, vanhat palvelijat ja kuvia maatilasta, sen kauniista puistoista, komeasta päärakennuksesta ja hienoista hevosista. Sen enempää ei voisi toivoakaan. Otan mieluummin sen kuin ylhäisen arvonimen, johon tytöt helposti tarttuvat.

Saatan näyttää laskelmoivalta, mutta vihaan köyhyyttä enkä aio sietää sitä hetkeäkään kauemmin kuin on välttämätöntä. Jonkun meistä täytyy päästä hyviin naimisiin; Meg ei päässyt, Jo ei tahdo, Beth on vielä liian nuori. En koskaan menisi naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota vihaan tai halveksin, siitä saatte olla varmoja. Vaikka Fred ei olekaan sankari-ihanteeni, hän on hyvä ja aikaa myöten oppisin pitämään hänestä tarpeeksi, jos hän rakastaisi minua ja antaisi minun tehdä niin kuin haluan. Tähän tapaan pohdin asiaa viime viikon aikana, sillä oli selvää, että Fred on rakastunut minuun. Hän ei ole puhunut mitään, mutta sen on voinut nähdä kaikenlaisista pikku seikoista. Hän ei milloinkaan kulkenut Flon kanssa, vaan järjesti itsensä minun viereeni vaunuissa, ruokapöydässä ja kävelyllä. Hän tuli heti hentomieliseksi, kun jouduimme kahden kesken, ja synkistyi, jos joku muu rohkeni puhutella minua. Eilen päivällisellä, kun eräs itävaltalainen upseeri tuijotti meitä ja sanoi sitten toverilleen — irstaan näköiselle paronille — jotain ihastuttavasta vaaleaveriköstä, Fred näytti vihaiselta kuin leijona ja leikkasi lihapalaansa niin raivokkaasti, että se oli vähällä lentää lautaselta. Hän ei ole viileitä, jäykkiä englantilaisia, vaan aika pippurinen, sillä hänessä on skotlantilaista verta.

No niin, eilen illalla menimme linnalle katsomaan auringonlaskua — Fredin oli määrä tavata meidät siellä haettuaan ensin postin. Meillä oli tavattoman hauskaa tutkiessamme raunioita ja vanhaa olutkellaria ja kävellessämme kauniissa puutarhassa, jonka vaaliruhtinas kauan sitten oli laitattanut englantilaiselle vaimolleen. Pidin eniten laajasta pengermästä, koska sieltä oli ihana näköala, ja jäin sinne piirtämään kiviseinään hakattua leijonanpäätä, jota punaiset kuusamanoksat ympäröivät, sillä aikaa kun toiset menivät tutkimaan sisähuoneita. Istuin siinä katsellen laakson halki virtaavaa Neckaria, kuunnellen itävaltalaisen soittokunnan säveliä ja odotellen rakastettuni tuloa aivan kuin romaaneissa. Minusta tuntui, että jotakin oli tapahtumaisillaan ja olin valmistautunut siihen. En ollut hämmentynyt enkä peloissani, vaan aivan tyyni, mutta minua jännitti vähän.

Samassa kuulin Fredin äänen ja hän tuli kiireesti luokseni suuresta porttiholvista. Hän oli niin huolestuneen näköinen, että unohdin aivan itseni ja kysyin mikä häntä vaivasi. Hän kertoi saaneensa kirjeen, jossa häntä pyydettiin heti tulemaan kotiin, koska Frank oli vakavasti sairaana. Hän aikoi lähteä heti, jo yöjunassa, ja hän oli tullut vain sanomaan hyvästit. Olin pahoillani hänen tähtensä ja pettynyt omasta puolestani, mutta vain hetkisen, sillä puristaessaan kättäni hän sanoi — äänensävyllä, josta en voinut erehtyä:

— Tulen pian takaisin, ethän unohda minua, Amy?

En luvannut mitään, katsoin vain ja se riitti hänelle, eikä enää ollut aikaa muuhun kuin hyvästelyyn ja terveisiin. Tunnin kuluttua hän oli lähtenyt ja meillä on kovin ikävä häntä. Tiedän että hän olisi tahtonut puhua asiasta, mutta eräästä viittauksesta päätellen hän on luvannut isälleen vielä odottaa jonkin aikaa. Hän on näet ajattelematon eikä isä halua hänen tuovan ulkomaalaista miniää taloon. Kohta tapaamme Roomassa, ja jollen silloin ole muuttanut mieltäni, vastaan: — Tahdon, kun hän kysyy minulta: — Tahdotko tulla vaimokseni?