Käymme usein kävelemässä Tuileries'n puutarhassa; siellä on viehättävää, vaikka vanha Luxembourgin puisto on enemmän minun makuuni. Pére la Chaisen hautausmaa on erikoinen paikka, siellä on hautaholveja, jotka ovat kuin pieniä huoneita. Kun kurkistaa sisään, näkee pöydän, jolla on vainajan kuvia, ja ympärillä on tuoleja, joilla omaiset saavat istua, kun he tulevat suremaan häntä. Se on tosi ranskalaista.
Asumme Rue de Rivolin varrella ja istuessamme parvekkeella voimme katsella pitkää, komeaa katua kumpaankin suuntaan. Se on hauskaa ja usein istumme siellä iltaa keskustellen, kun päivän puuhista uupuneina emme jaksa lähteä ulos. Fred on hauska seuramies ja minusta hän on miellyttävin poika, jonka milloinkaan olen tavannut — paitsi Laurieta, joka on käytökseltään viehättävämpi. Toivoisin että Fred olisi tumma, sillä en pidä vaaleista miehistä. Mutta Vaughanit ovat hyvin rikkaita ja polveutuvat ylhäisestä suvusta, ja sen vuoksi en voi moittia heidän keltaista tukkaansa, etenkin kun omani on vielä vaaleampi.
Ensi viikolla jatkamme matkaa Saksaan ja Sveitsiin. Matkustamme nopeasti, niin että voin lähettää teille vain ylimalkaisia selostuksia. Kirjoitan päiväkirjaa ja koetan tarkoin painaa mieleeni ja kuvata kaiken mitä näen ja ihailen, kuten isä minua neuvoi. Se on hyvä tapa ja muistiinpanoistani ja luonnoksistani saatte paremman käsityksen matkastamme kuin näistä.
Adieu, halaan teitä kaikkia…
Vôtre Amie.
Heidelbergissä
Rakas äiti.
Minulla on nyt vapaa hetki ennen kuin lähdemme Berniin, ja aion kirjoittaa sinulle mitä on tapahtunut, sillä minulla on aika tärkeitä asioita kerrottavana, kuten kohta näet.
Laivamatka Reiniä pitkin oli ihana; en tiedä tarpeeksi kauniita sanoja sen kuvaamiseen. Koblenzissa meillä oli hauskaa, sillä muutamat bonnilaiset ylioppilaat, joihin Fred oli tutustunut laivalla, pitivät meille serenadin. Oli kaunis kuutamoyö ja noin kello yhdeltä Flo ja minä heräsimme siihen, että ikkunan alta kuului säveliä. Pomppasimme pystyyn ja piilouduimme ikkunaverhojen taakse, ja kun salaa kurkistimme ulos, näimme Fredin ja ylioppilaat alhaalla laulamassa. En milloinkaan ole kokenut mitään niin romanttista — kuutamo, joki, laivasilta, vastakkaisella rannalla uljas linna ja musiikkia, joka olisi kyennyt pehmittämään kivisydämenkin.
Kun laulu oli loppunut, heitimme muutaman kukkasen alas ja näimme heidän kiistelevän niistä ja heittelevän lentosuukkoja näkymättömille neidoille ja lähtevän nauraen matkaansa — luultavasti polttelemaan ja juomaan olutta. Seuraavana aamuna Fred näytti tunteellisen näköisenä minulle rutistunutta kukkasta, jota hän kantoi liivintaskussaan. Nauroin hänelle ja sanoin, että Flo oli sen heittänyt enkä minä. Se näköjään harmitti Frediä, sillä hän heitti kukan pois ja tuli taas järkiinsä. Pelkään että saan vielä vastusta tuosta pojasta, tuntuu siltä.