— Olen pari kertaa koettanut, mutta hän alkoi puhua vallan muusta tai näytti niin vaivautuneelta, etten voinut jatkaa. En halua pakottaa lapsiani uskomaan minulle asioitaan eikä minun yleensä ole tarvinnut kauan odottaa, kun he jo kertovat minulle.
Rouva March katseli puhuessaan Jota, mutta tämä ei näyttänyt tuntevan mitään salaisia huolia — paitsi Bethistä. Ommeltuaan hetken ajatuksiinsa vaipuneena Jo sanoi:
— Hän varttuu kaiken aikaa; hän alkaa haaveilla ja tuntea toiveita, epäilyksiä, pelkoa, joista ei tiedä, mistä ne tulevat. Katsos, äiti, Beth on jo kahdeksantoista; me vain emme oikein tajua sitä, vaan kohtelemme häntä kuin lasta, mutta hänhän on jo nainen.
— Niinhän hän on. Voi kultaseni, miten pian te kasvatte suuriksi, huokasi äiti hymyillen.
— Sitä ei voi auttaa, äiti kulta, sinun täytyy vain alistua kantamaan huolia ja antaa poikasten lentää pesästä. Minä lupaan, etten milloinkaan lennä kauas, jos se sinua yhtään lohduttaa.
— Se lohduttaa paljonkin. Sinä olet suureksi avuksi minulle nyt kun Meg on lähtenyt. Beth on liian heikko ja Amy liian nuori, jotta heihin voisi turvautua.
— Niin no, minua ei kova työ pelota ja perheessä täytyy aina jonkun olla työmyyrä. Amy on etevä hienommissa töissä, minä taas olen oikealla alallani silloin, kun matot on tomutettava tai puoli perhettä makaa sairaana. Amy kunnostautuu ulkomailla, mutta minun hartiani kestävät, jos kotona jokin menee vinoon.
— Jätän Bethin asiat sinun huoleksesi, sillä hän avaa sydämensä sinulle mieluummin kuin kenellekään toiselle. Ole kiltti hänelle äläkä anna hänen luulla, että häntä pidetään silmällä tai että hänestä puhutaan. Kun hänestä vain tulisi taas vahva ja iloinen, muuta minä en toivo.
— Onnenmyyrä! Minulla taas on toivomuksia kasapäin.
— Mitä sinä sitten toivot, kultaseni?