— Minä huojennan ensin Bethin huolet ja kerron sitten omani sinulle. Ne eivät ole kovin raskaita, niin että jaksan hyvin kantaa ne siihen asti. Jo jatkoi ompelemistaan ja nyökkäsi ymmärtäväisesti äidille, niin että tämä ainakin hetkeksi rauhoittui tyttärensä suhteen.
Jo oli syventyvinään omiin asioihinsa, mutta piti koko ajan silmällä Bethiä. Vihdoin hän luuli keksineensä jotakin, joka kykeni selittämään sisaren muuttumisen. Hän uskoi saaneensa johtolangan eräästä pikku tapauksesta, ja vilkas mielikuvitus ja huoli Bethistä sai aikaan loput.
Eräänä lauantai-iltapäivänä kun hän ja Beth olivat kahdestaan kotona, hän oli kirjoittavinaan ahkerasti, mutta vähän väliä hän vilkaisi sisareensa, joka oli tavallista hiljaisempi. Beth istui ikkunan luona ompelemassa, mutta tuon tuostakin työ vaipui syliin, pää painui alakuloisesti käden varaan ja katse viipyi synkässä syksyisessä maisemassa. Äkkiä joku kulki ikkunan alta viheltäen kuin rastas ja kuului huudahdus: — Selvä on! Tulen tänään teille.
Beth säpsähti, nojautui eteenpäin, nyökkäsi hymyillen ja katsoi sitten kulkijan jälkeen, kunnes tämän askelet lakkasivat kuulumasta. Sitten hän sanoi hiljaa, ikään kuin itsekseen:
— Miten vahvalta ja komealta ja iloiselta tuo poikakulta näyttääkään.
— Hm! sanoi Jo tutkien yhä sisarensa kasvoja. Heleä puna katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, hymy haihtui ja kohta kimalsi ikkunalaudalla kirkas kyynel. Beth pyyhkäisi sen pois ja katsahti arasti Johun, mutta tämä kirjoitti tavatonta vauhtia ja näytti kokonaan syventyneen "Olympian valaan". Kun Bethin pää kääntyi, Jo alkoi taas pitää häntä silmällä. Sisar pyyhki tuon tuostakin silmiään, ja puoleksi poispäin kääntyneet kasvot olivat niin surulliset, että Jon omatkin silmät kyyneltyivät. Hän pelkäsi paljastavansa itsensä ja hiipi pois mumisten muka tarvitsevansa lisää paperia.
— Hyvänen aika, Beth rakastaa Laurieta! hän sanoi päästyään omaan huoneeseensa, kalpeana järkytyksestä, jonka tämä hänen tekemänsä keksintö oli aiheuttanut. — En voinut uneksiakaan siitä. Mitähän äiti sanoo? Mahtaakohan Laurie — Jo vaikeni ja lehahti punaiseksi, kun ajatus pälkähti hänen päähänsä. — Kauheaa, jos Laurie ei rakasta Bethiä. Hänen täytyy, minä panen hänet rakastamaan! Jo pudisti päätään uhkaavasti Laurien kuvalle, joka vallattoman näköisenä hymyili hänelle seinältä. — Voi, mehän kasvamme hirveää vauhtia. Nyt Meg on jo naimisissa ja kahden lapsen äiti, Amy liehuu Pariisissa ja Beth on rakastunut. Minä olen ainoa järkevä.
Jo vaipui hetkeksi syviin ajatuksiin katse valokuvassa viipyen. Sitten hän antoi ryppyjen otsaltaan oieta ja sanoi nyökäten kuvalle päättävästi:
— Ei kiitos, hyvä herra. Olet tosin ihastuttava, mutta ihan yhtä häilyvä kuin viirikukko. Ei sinun auta lähetellä liikuttavia kirjeitä ja hymyillä mielistelevästi, siitä ei ole mitään hyötyä, enkä minä pidä siitä.
Jo huokasi ja vaipui mietteisiinsä, joista havahtui vasta kun hämärä ajoi hänet takaisin alakertaan tekemään lisää havaintoja, ja niistä hän sai vain vahvistusta epäluulolleen.