Laurie tunsi hyvin tuon tyynyn ja hän vihasi sitä — syystäkin, häntä oli näet armottomasti piesty sillä siihen aikaan, jolloin peuhaaminen vielä kävi päinsä, ja nyt se usein sulki pääsyn hänen mielipaikkaansa, Jon vierelle sohvan nurkkaan. Jos 'makkara', kuten tyynyä nimitettiin, oli pystyssä, se antoi luvan istuutua sohvaan levähtämään. Mutta jos se oli pitkällään poikki istuimen, voi silloin sitä, joka uskalsi tyynyyn koskea.
Tänä iltana Jo oli unohtanut asettaa sulun eteen eikä hän ollut istunut nurkassaan viittä minuuttia, kun jykevä hahmo ilmestyi hänen viereensä ja Laurie levitti tyytyväisenä huokaisten molemmat kätensä selkänojalle ja työnsi pitkät koipensa mukavasti eteenpäin.
— No tämä on toiveiden täyttymys, hän huudahti.
— Ole kunnolla, tiuskaisi Jo ja työnsi tyynyn kumoon. Mutta liian myöhään, sille ei ollut tilaa, ja luisuttuaan lattialle se katosi näkyvistä salaperäisellä tavalla.
— Kas niin, Jo, älä nyt piikittele. Kun mies on koko viikon ahertanut, niin että on kuin luuranko, häntä voisi kyllä pitää hyvänä näin lauantai-iltana.
— Beth pitää sinua hyvänä, minä en jouda nyt.
— En tahdo vaivata häntä; mutta sinähän pidät siitä, jollet äkkiä ole kyllästynyt. Vai oletko? Etkö pidä pojasta, etkö halua pommittaa häntä tyynyillä?
Laurien nöyrä vetoomus oli liikuttava, mutta Jo heitti kylmää vettä pojan niskaan kysymällä ankarasti:
— Kuinka monet kukat olet tällä viikolla lähettänyt neiti Randalille?
— En yksiäkään, kunniasanalla. Hän on sitä paitsi kihloissa.