Huutia tiedä, kelvoton, julkea houkko!
Oli mahdotonta olla nauramatta kun näki Laurien tasapainoilevan kahden tunteensa välillä, hänestä oli nimittäin vastenmielistä moittia naisia, mutta hän tietenkin inhosi sitä epänaisellista teeskentelyä, josta hän oli nähnyt monta esimerkkiä seurapiireissä liikkuessaan. Jo tiesi, että rahanahneet äidit pitivät nuorta Laurencea tavoiteltavana saaliina. Tyttäret soivat hänelle kauneimman hymynsä ja vanhemmatkin naiset liehittelivät häntä. Tuo kaikki olisi voinut tehdä hänestä turhamaisen, ja siksi Jo pitikin häntä tarkoin silmällä peläten hänen pilaantuvan. Nähdessään toisen vielä uskovan, että oli olemassa kunnollisiakin tyttöjä, Jo iloitsi enemmän kuin tahtoi itselleenkään myöntää. Äkkiä hän siirtyi taas neuvovaan sävyyn ja virkkoi ääntään hiljentäen:
— Jos sinun täytyy purkaa tunteitasi, Teddy, osoita sitten huomiotasi jollekulle noista herttaisista, vaatimattomista tytöistä, joita kunnioitat, äläkä tuhlaa aikaasi niihin tyhjänpäiväisiin.
— Tarkoitatko sitä todella? Laurien kasvot kuvastivat samalla kertaa levottomuutta ja iloa.
— Tarkoitan; mutta sinun olisi parasta käydä ensin korkeakoulu loppuun ja valmistautua tulevaan asemaasi. Sinä et ole läheskään kyllin hyvä — hm — olkoon se kunnollinen tyttö sitten kuka hyvänsä, Jo joutui hiukan hämilleen, sillä hän oli ollut vähällä sanoa erään nimen.
— En olekaan! myönsi Laurie harvinaisen nöyrästi ja painoi katseensa alas kiertäen ajatuksissaan Jon esiliinan hapsuja sormensa ympäri.
— Hyvänen aika, tämä ei käy päinsä, ajatteli Jo ja lisäsi sitten ääneen: — Laula jotakin. Minä tarvitsen nyt musiikkia ja sinä laulat hyvin.
— Istun mieluummin tässä, jos sallit.
— Ei, tässä ei ole tilaa. Sinun täytyy nyt ryhtyä johonkin hyödylliseen, olet liian vanha koristeeksi. Luulin että inhoat roikkumista naisen esiliinan nauhoissa, vastasi Jo kerraten Laurien omia kapinallisia sanoja.
— Niin katsos, se riippuu siitä kenen esiliina on! ja Laurie nykäisi rohkeasti hapsuja.