— En, varjelkoon! Pidän siitä poikakullasta yhtä paljon kuin ennenkin ja olen hänestä suunnattoman ylpeä, mutta mikään syvempi ei tule kysymykseenkään.
— Olen iloinen siitä, Jo.
— Niinkö, miksi?
— Siksi, rakkaani, etten usko teidän sopivan toisillenne. Olette erinomaiset ystävykset ja unohdatte pian alituiset kinanne. Mutta jos olisitte sidotut toisiinne koko iäksenne, silloin rupeaisitte pian molemmat kapinoimaan. Te olette liiaksi toistenne kaltaiset, rakastatte liikaa vapautta, teillä on kummallakin kiivas luonne ja luja tahto. Ette tulisi onnellisiksi suhteessa, jossa tarvitaan rajatonta kärsivällisyyttä ja suvaitsevuutta yhtä paljon kuin rakkautta.
— Noin minäkin ajattelen, vaikka en osannut ilmaista sitä. Olen iloinen, että sinä arvelet sen olevan vasta alulla. En tahtoisi mistään hinnasta tehdä häntä onnettomaksi. Mutta enhän voi rakastua vanhaan ystävääni vain vastapalvelukseksi, enhän?
— Oletko varma hänen tunteistaan?
Puna Jon poskilla tummeni ja hän näytti olevan samalla kertaa ylpeä, mielissään ja vaivautunut, kuten tyttö joka puhuu ensimmäisestä ihailijastaan.
— Kyllä asia taitaa niin olla. Ei hän ole mitään sanonut, mutta hänestä huomaa yhtä ja toista. Minun on varmaan parasta lähteä, ennen kuin juttu kehittyy pitemmälle.
— Olen samaa mieltä, ja jos asia järjestyy, saat matkustaa.
Jo näytti huojentuneelta ja virkkoi hetken kuluttua hymyillen: