— Voi, menisitkö sinä työhön siihen suureen täysihoitolaan? Rouva March katsahti häneen hämmästyneenä, mutta ei näyttänyt panevan vastaan.
— Eihän se olisi tavallista ansiotyötä. Rouva Kirkehän on sinun ystäväsi ja oikein herttainen olento. Hän tekisi kyllä oloni mukavaksi, siitä olen varma. Hänen perheensä asuu erillään eikä kukaan tunne minua siellä. Enkä välitä, vaikka tuntisikin, olenhan rehellisessä työssä, enkä häpeä sitä.
— En minäkään. Mutta miten sinun kirjoittamisesi käy?
— Vaihtelu on vain hyödyksi. Minä näen ja kuulen uusia asioita, saan uusia ajatuksia, ja vaikka minulla ei siellä olisi aikaa kirjoittaa, tuon sieltä kotiin paljon aineistoa sepustelujani varten.
— Niin varmaan. Mutta sinulla on kai muitakin syitä tähän äkkinäiseen päähänpistoon.
— Niin onkin, äiti.
— Kerrotko sinä minulle nekin?
Jo katsoi äitiin ja taas työhönsä, sitten hän punaiseksi lehahtaneena sanoi hitaasti:
— On kai turhamaista ja väärin sanoa näin, mutta pelkään pahoin, että Laurie alkaa pitää minusta liikaa.
— Sinä et siis ole rakastunut häneen? kysyi rouva March huolestuneen näköisenä.