— Paljon paremmalta. Sinä olet niin rauhoittava, Jo.
— Nuku nyt, kultaseni. Minä olen sinun luonasi.
He nukahtivat poski poskea vasten ja seuraavana aamuna Beth oli taas oma itsensä. Sillä kahdeksantoistavuotiaana kestää sekä pään että sydämen särky vain hetkisen ja ystävälliset sanat lääkitsevät useimmat vaivat.
Mutta Jo oli tehnyt päätöksensä ja mietittyään muutaman päivän erästä suunnitelmaa hän uskoi sen äidilleen.
— Kysyit tässä eräänä päivänä minun toivomuksiani ja nyt kerron sinulle yhden, hän alkoi heidän istuessaan kahden kesken. — Tahtoisin lähteä jonnekin tänä talvena vaihteen vuoksi.
— Minkä tähden, Jo? kysyi äiti ja katsahti nopeasti tyttöön ikään kuin hänen sanoissaan piilisi kaksinainen merkitys.
Jo katsoi käsityöhönsä ja vastasi vakavasti:
— Minun täytyy kokea jotakin uutta. Olen levoton, tahtoisin nähdä, oppia ja tehdä enemmän kuin tähän asti. Haudon liikaa omia pikku asioitani. Tarvitsen muuta ajateltavaa, ja kun minua ei ensi talvena tarvita täällä, haluaisin lentää joksikin aikaa pois pesästä ja koetella vähän siipiäni.
— Mihin sinä lähtisit?
— New Yorkiin. Sain eilen hienon idean. Rouva Kirke tiedusteli sinulta luotettavaa nuorta tyttöä, joka tulisi hänen kotiinsa ompelemaan ja lapsia opettamaan. Sinun on vaikea löytää sopivaa tyttöä, mutta minä voisin yrittää.