Beth ei vastannut ensimmäiseen kysymykseen, mutta pimeässä hänen kätensä nousi sydämelle, ikään kuin kipu olisi ollut siellä. Toisella kädellään hän piti kiinni Josta ja kuiskasi kiihkeästi:
— Ei, ei, älä hae, älä kerro hänelle mitään. Kohta tuntuu paremmalta. Tule tänne makaamaan ja silitä minun päätäni. Sitten minä rauhoitun ja nukahdan, ihan varmasti.
Jo totteli; mutta silitellessään hiljaa Bethin kuumaa otsaa ja kosteita luomia hän tunsi sydämensä täyttyvän myötätunnosta ja hän olisi halunnut puhua. Mutta vaikka Jo oli nuori, hän oli oppinut, että sydäntä täytyi käsitellä yhtä hellävaroen kuin kukkasta: sen oli saatava avautua itsestään. Vaikka hän luuli tietävänsä syyn Bethin uuteen tuskaan, hän sanoi niin hellästi kuin osasi:
— Painaako jokin asia sinun mieltäsi, kultaseni?
— Painaa, Jo, kuului pitkän äänettömyyden jälkeen.
— Eikö tuntuisi helpommalta, jos kertoisit sen minulle?
— Ei nyt, ei vielä.
— Sitten en pyydä sinua kertomaan. Mutta muista, Beth, että äiti ja minä olemme aina valmiit kuuntelemaan sinua ja auttamaan sinua, missä voimme.
— Tiedän sen. Kerron kyllä ennen pitkää.
— Tuntuuko jo paremmalta?