— Nyt Tinan täytyy lukea läksyt, jatkoi hauska pikku olento.
Bhaer nosti tytön pöydän ääreen, avasi suuren sanakirjan, jonka tämä oli tuonut mukanaan, ja antoi hänelle kynän ja paperia. Lapsi alkoi heti raapustaa paperille koukeroitaan, käänsi silloin tällöin lehteä ja seurasi pienellä pullealla sormellaan rivejä, ikään kuin olisi etsinyt jotakin sanaa. Hän oli niin tosissaan, että minun oli vaikea hillitä nauruani. Herra Bhaer seisoi hänen vieressään, silitti hänen sievää tukkaansa ja katseli häntä niin isällisesti kuin lapsi olisi ollut hänen omansa, vaikka se kyllä oli enemmän ranskalaisen kuin saksalaisen näköinen.
Kuului toinen koputus, ja kun ovelle ilmestyi kaksi nuorta neitosta, vetäydyin takaisin työni ääreen ja pysyin siinä uskollisesti välittämättä viereisestä huoneesta kuuluvasta hälinästä ja lörpötyksestä. Toinen tytöistä nauroi koko ajan teennäisesti ja sanoi keimailevasti: — Niin, herra professori! Toinen puhui saksaa niin kummallisesti korostaen, että professorin oli varmaan vaikeata pysyä vakavana sitä kuunnellessaan.
Tytöt näyttivät panevan professorin kärsivällisyyden kovalle koetukselle, sillä monta kertaa kuulin hänen painokkaasti sanovan: — Ei, ei, tuo on väärin; ettekö kuulleet, mitä sanoin. Kerran kuulin kovan läimäyksen aivan kuin hän olisi paiskannut kirjan pöytään, ja sitä seurasi epätoivoinen huudahdus: — Huhhuh, tänään menee kaikki hullusti!
Mies parka, säälin häntä. Kun tytöt olivat lähteneet, kurkistin taas huoneeseen nähdäkseni, oliko hän selvinnyt hengissä. Hän oli heittäytynyt tuoliinsa lopen uupuneena ja istui siinä silmät kiinni, kunnes kello löi kaksi. Silloin hän hypähti pystyyn, pisti kirjat taskuunsa seuraavaa oppituntia varten, otti syliinsä pienen Tinan, joka oli nukahtanut sohvalle, ja kantoi hänet hiljaa pois. Hänen elämänsä on kai aika kovaa.
Rouva Kirke kysyi, enkö tahtoisi tulla alas syömään päivällistä muiden kanssa kello viideltä. Minulla oli vähän koti-ikävä ja päätin sen vuoksi mennä katsomaan, minkälaisia ihmisiä asui kanssani saman katon alla. Pukeuduin siis hienoksi ja koetin pujahtaa sisään rouva Kirken selän takana. Mutta hän on lyhyt, kun taas minä olen pitkä, eikä piilottautumisyritykseni onnistunut. Sain paikan rouva Kirken viereen, ja kun pahin puna oli haihtunut poskiltani, kokosin rohkeuteni ja katsoin ympärilleni.
Pitkä pöytä oli täynnä vieraita ja kaikki olivat syventyneet syömiseen, etenkin herrat, jotka suorastaan ahmivat ruokansa ja katosivat heti sen tehtyään. Siellä oli ryhmä nuoria miehiä jotka näyttivät ajattelevan vain itseään, nuoria pareja jotka olivat toisilleen kaikki kaikessa, äitejä jotka omistivat huomionsa lapsilleen, ja vanhoja herroja jotka puhuivat vain politiikasta. Tuskinpa haluan olla sen enempää tekemisissä kenenkään kanssa lukuun ottamatta erästä suloista nuorta tyttöä, jonka sisällä tuntuu olevan jotakin.
Pöydän alapäässä istui professori, vastaili kovalla äänellä vieressään istuvan kuuron vanhan herran kysymyksiin ja keskusteli filosofiasta erään ranskalaisen kanssa, jonka paikka oli hänen toisella puolellaan. Jos Amy olisi ollut täällä, hän olisi ikiajoiksi kääntänyt selkänsä professorille, jolla — ikävä kertoa — on niin hyvä ruokahalu, että hän mätti päivällisen sisäänsä tavalla, joka olisi kauhistuttanut Amya. Minä en välitä siitä, sillä minusta on hauskaa nähdä ihmisten syövän nälkäänsä, ja tuo miesparka tarvitsee varmasti ruokaa opetettuaan idiootteja koko päivän.
Mennessäni aterian jälkeen yläkertaan asetteli kaksi nuorta miestä eteissalin peilin edessä hattuja päähänsä. Kuulin toisen kysyvän hiljaa toveriltaan:
— Kuka tuo uusi on?