"Mikä on tämän saanut aikaan?" kysyi Katariina liikutettuna ja kosketti hiljaa hänen veristä olkaansa.
Samassa hän tunsi hienoja neulan pistoksia kädessään, löysipä siihen pian syynkin.
Romanalla oli lähinnä ihoaan hienosta silkistä kudottu vaatekappale, mutta sen jokaiseen silmukseen oli taidokkaasti kiinnitetty hienonhieno neulankärki, ja tuhansittain tunkeutui semmoisia kärkiä samalla kertaa ruumiiseen ihon läpi.
"Ota pois kidutuslaitos", käski Katariina liikutuksesta vapisevalla äänellä.
"Minä olen vannonut kantavani sitä", vastasi Romana. "Minä en uskalla… minä en voi…"
"Sitten saavat palvelijattareni auttaa sinua."
"Ei, ei!" Ja hän riisti sen yltänsä tietämättänsäkin huoaten helpotuksesta.
"Anna se minulle", käski Katariina ankarasti, "minä ostan sen sinulta."
Romana ei uskaltanut kieltää, mutta sekä pitkälliset tuskat että ehkä vielä enemmän tieto siitä, ettei ollut onnistunut ponnistuksissaan ja ettei mikään pyhimyskunnia tullut hänen osakseen, vaikuttivat niin valtavasti hänen jo ennenkin kovassa jännityksessä olleeseen mielentilaansa, että hän voimattomana vaipui kuningattaren jalkoihin.
Katariina piti hänestä hellää huolta; hän käski kääriä hänet öljykankaisiin, ja paikalle kutsuttu lääkäri määräsi parantavia voiteita. Monta päivää Romana horjui elämän ja kuoleman välillä, mutta vihdoin näytti nuoruuden voima pääsevän voitolle; haavat alkoivat parantua, ja tajunta palasi päivä päivältä enemmän.