Eräänä iltana, kun kuningatar istui hänen vuoteensa ääressä ja tapansa mukaan luki hänelle muutamia Lutherin virsiä, tarttui Romana hänen käteensä ja suuteli sitä monta kertaa katkerasti itkien.
"Te olette ollut ylen hyvä minulle, armollinen kuningatar", sanoi hän. "En tiedä, teenkö väärin mutta omatuntoni kehottaa minua täydellä vilpittömyydellä tunnustamaan teille kaikki."
"Jos sen teet, Romana", vastasi tämä, "niin tahdon kaksinkertaisesti antaa sinulle takaisin ystävyyteni ja luottamukseni, sillä olen varma siitä, ettet sinä koskaan enää petä lupauksiasi."
"Teidän rakkautenne ja anteeksiantavaisuutenne ovat voittaneet minut.
Ensiksi pitää minun sanoman, että olen tähän asti ollut katolinen."
"Sen olen jo kauan huomannut; onko vakaumuksesi nyt muuttunut?"
"On, minä tahdon tulla Kustaa kuninkaan ja teidän taivaaseenne, muuten ei minulla koskaan ole anteeksiantamusta."
"Romana, minä ymmärrän sinut ilman pitempiä selityksiä, mutta voinet kuvailla mielessäsi, kuinka suurta iloa semmoinen tunnustus minulle tuottaisi."
"Minä olen kirkkomme luopio, ja se tuomitsee minut ikuiseen kadotukseen", valitti Romana. "Teidän uskontonne sitävastoin tarjoaa minulle sovituksen ja anteeksiannon; onko siis ihme, että tahdon kuulua siihen."
Mutta samassa hän kalpeni ja vetäytyi mitä suurimman kauhun eleillä niin lähelle kuningatarta kuin suinkin.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi tämä.