Romana oli kuollut!
He olivat yöllä useita kertoja käyneet hänen luonaan, mutta aina luulleet, että hän nukkui.
Katariina kiiruhti hänen luokseen.
Ei hänen asentonsa eikä muotonsa olleet muuttuneet; hän makasi siinä levollisena ja hiljaa, melkein hymyillen.
Katariinan kyyneleet juoksivat virtana. Jos Romana ei olisi jäänyt yksin, olisi hän ehkä vielä elänyt.
Paikalle kutsuttu lääkäri ei voinut selittää syytä hänen äkilliseen kuolemaansa. Ainoa, johon hänen huomionsa kiintyi, oli pieni sinelmä kurkussa; hän oli ehkä tullut tukehutetuksi, mutta ei ollut luultavaa, että hän olisi sen itse tehnyt, eikä kuitenkaan ollut mitään todennäköisyyttä, että joku vieras henkilö olisi ollut hänen luonansa.
"Minä olen hyvin ajatellut sitä", sanoi Katariina, "että se kauhu, joka hänet niin äkkiarvaamatta valtasi, olisi aiheutunut jostakin näystä."
"Silloinhan teidän armonne olisi myöskin nähnyt sen", väitti lääkäri.
"Minä olin niin kokonaan kiintynyt katsomaan häneen, ettei juolahtanut mieleeni kääntyä, vaikka muistan kuulleeni hiljaista kahinaa."
"Se voisi selvittää tätä asiaa paljon."