Yö oli kirkas ja valoisa, Yhdestä pienestä ikkunaluukusta näki poika pieneen puutarhaan, jossa kukat olivat ikäänkuin vahtimassa, ettei kukaan saisi häiritä rauhaa sisällä. Silloin näki hän portin avautuvan ja tumman varjon tulevan sisään; portti sulkeutui taas, ja Jens kuuli hiekan narisevan, kun varjo nopein askelin läheni. Poika ei pelännyt, mutta hän oli utelias tietämään mitä nyt seurasi.
Vieras astui huoneeseen; ensi silmäyksellä hän huomasi lattialla-makaajat, sillä hän meni sinne, kosketti heitä keveästi jalallansa sekä mutisi sanoja, joita Jens ei ymmärtänyt. Sitten hän meni suoraan Simon mestarin luo, töykkäsi häntä jotenkin armottomasti tiuskien kiivaita vieraskielisiä sanoja.
Vanhus hypähti nopeasti ylös, pyyteli anteeksi, sen näki hänen liikkeistään, sillä sitäkään ei Jens voinut ymmärtää, mitä hän vastasi.
Äskentullut osoitti taivasta kohden, ensin kuin sattumalta, sitten hän tempasi Simon mestarin pystyyn, osoitti erästä tähteä, ja nyt kuohuivat sanat kuin koski, joka on särkenyt sulkunsa.
Vanha Simon esiintyi aluksi ainoastaan kuuntelijana, mutta sitten puhui hänkin, aluksi ikäänkuin kysellen itsekseen, pian aina kiivaammin ja kiivaammin, kunnes lopulta molemmat puhuivat yhtä nopeasti.
Koko keskustelu kävi melkein kuiskaamalla, käsivarsien ankarasti liikkuessa, luulipa Jens huomaavansa, että vieraan silmät oikein säkenöivät. Yhtaikaa juoksivat molemmat kaapille, jonka Simon aukaisi… Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat kadonneet.
Hämillään tuijotti poika sinnepäin, mutta pian voitti uteliaisuus taaskin ja hän riensi jäljestä katsomaan, olivatko he piiloutuneet kaappiin. Silloin hän huomasi kaapissa sisällä pitkän valojuovan… hän epäili vähän, mutta sitten hän ryömi varovasti sisään tunnustelemaan, polttaisiko tuo…
Silloin hän keksi oven, joka oli vain puoleksi suljettu. Sieltä valo tuli… se tuntui aivan liikkumattomalta, mutta poika kuuli kaukaa ääniä; hän tunsi ne hyvin ja halusi kovin tietää, mitä niillä oli tuolla sisällä. Taas rupesi hän varovasti koettamaan ovea auki… vihdoin hän huomasi, että se meni seinään sisään, ja nyt hän näki pitkät rappuset; sieltä ylhäältä ääni tuli.
Uskaltaisikohan? Eiväthän he voisi muuta kuin lyödä häntä, ja hän oli kyllin nopsa pakenemaan, niin etteivät he koskaan saisi häntä kiinni. Hei vaan, ei mitään arkuutta! Ja sukkajaloin, aivan äänettömästi hiipi rohkea poika rappusia ylös.
Niin varmoja olivat miehet siitä, ettei kukaan heitä yllättäisi, etteivät he edes noudattaneet niin paljon varovaisuutta, että olisivat sulkeneet oven. Jens näki, kuinka molemmat työskentelivät jonkun suuren esineen ääressä lähellä ikkunaa, miten he tirkistivät siihen sovittaen silmänsä aivan erääseen reikään, joka oli esineen kapeammassa päässä.