Kaarina seisoi siinä ihmetellen ja hämillään. Hänen mieleensä ei juolahtanut, ettei kukaan osoittanut hänelle mitään huomaavaisuutta; hän kuului kuninkaan seurueeseen.
Sigridin viittauksesta hän tarttui pikku Virginiaa käteen ja seurasi hienoa neitiä, joka aivan oikein osoitti heille huoneen Elisabetin kamarin vieressä.
Kun Märta rouva palasi linnaan, ajatteli hän poikaansa. Saisiko tuo Cecilia hänet taas valtoihinsa… ottaisiko Niilo puolisokseen toisen jalkavaimon ja oman serkkunsa… sehän olisi kaksinkertainen häväistys.
Keskellä lehtokujaa hän kohtasi keski-ikäisen miehen, joka kumarsi hänelle kunnioittavasti.
"Jalo rouva Märta Sture", sanoi hän.
"Joka voi kerskailla tahraamattomasta nimestään", vastasi hän ylpeästi; "kaikki korkea-arvoiset eivät voi sitä."
"Ei Ruotsissa olekkaan korkeampaa nimeä, joka olisi saanut enemmän kannatusta kuin jalo Sturen nimi."
"Sen aika on jo mennyt."
"Mutta se voi palautua; ei aatelistolla eikä kansalla ole mitään sitä vastaan."
Märta rouva silmäili miestä; hän havaitsi hänen katseessaan jotakin, joka ei miellyttänyt häntä, ja kysyi sentähden tuimasti: "Mikä on nimenne?"