Katariina tarkasti häntä terävästi hänen puhuessaan; kun hän oli lopettanut, veti hän kihlasormuksen sormestaan ja piti sitä hänen silmiensä edessä sanoen: "Lukekaa!"
"Ei muu kuin kuolema", luki Yrjö. "Se on minun päätökseni", vastasi hän, mutta vaipui samassa tainnoksiin.
Herttua nosti hänet itkien ylös.
Aluksen viereen oli laskenut pursi; siihen täytyi ruhtinaallisen parin siirtyä Yrjö Pietarinpojan anastaessa kaikki heidän kirstunsa kalleuksineen, kirjeineen ja asiakirjoineen. Matka suunnattiin Gripsholmaa kohden, mutta kun purren oli kuljettava Söderströmin kautta, käskettiin herttuan istua kannella. Katariina seurasi häntä.
Lukemattomia ihmisjoukkoja näkyi rannalla kaikkialla; oli levinnyt huhu, että herttua oli murhattu ja joku toinen pantu kahleisiin hänen sijaansa.
Se seikka, että nyt nähtiin herttua todellakin ja hänen rinnallaan kalpea ruhtinatar, joka elottomasti tuijotti eteensä, vaikutti yhtä liikuttavasti. Mutta osanotto oli äänetön; olisipa ollut vaarallistakin antaa sen puhjeta sanoiksi.
Vielä kerran täytyi purren laskea laivan viereen, ja koko kansanjoukon silmien edessä pantiin uudelleen tarkastus toimeen; tällä kertaa tarkastettiin ruokatavarat, tavattiinpa myös muutamia arkkuja, joissa oli koristuksia. Senjälkeen annettiin käsky matkan jatkamiseen.
Kun pursi sitten saapui Riddarholman selälle, näkyi Skinnarvikin vuoren huipulla useita mestauslavoja ja pyöriä; onneton Juhana Hästesko, herttuan uskollisin ystävä, ja hänen palvelijansa olivat siellä naulittuina.
Kyyneleet virtailivat Juhanan silmistä. "Uskolliset ystäväni!" huudahti hän kääntyen pois tuosta surullisen kauheasta näystä.
Matkaa jatkettiin senjälkeen yhtä menoa Gripsholmaan.