Usein toistettuna on vastaus "saatte tulla jollakin toisella kertaa" vienyt lukemattomilta heidän viimeisenkin toivonsa. Ihmiset ovat ihmeellisesti toisistaan riippuvaisia, aniharvat voivat omin voimin tunkeutua eteenpäin.
Mutta kulkipa siinä myöskin äskenleivottuja virkamiehiä, ja nämä, ajattelematta muuta kuin uutta arvoansa, työnsivät tieltänsä niitä, jotka olivat parempia kuin he itse, ehkäpä heidän entisiä hyväntekijöitänsä, osoittaakseen hätiköivällä kiirehtimisellään sekä uutta asemaansa että virkaintoansa.
Tuli tuossa aatelisia, jotka halusivat läänityksiä entisistä kirkon tiluksista, ja toisia, jotka tahtoivat puhdistautua siitä syytöksestä, että muka olivat ryöstäneet lähimpiä naapureitaan.
Tuli talonpoikia etsimään suojaa röyhkeitä herroja vastaan.
Ja tuli, eikä suinkaan viimeisinä, pappeja eri kirkkokunnista, katolisia, kalvinilaisia ja luterilaisia, kukin omia etujansa ajamaan.
Vanha palsta oli hyljätty, oli kynnettävä uusi. Mutta sillaikaa kuin näin juostiin edestakaisin, pidettiin vahtien ja sotaväen tarkastuksia, lähetettiin ja otettiin vastaan pikaviestejä, kuultiin hevosten kavionkapsetta ja hirnuntaa porttien ulkopuolella, höyhentöyhdöt heiluivat, aseet kalisivat ja kannukset kilisivät sisäpuolella, samalla kuin rohkeita silmäyksiä luotiin linnan pieniin ikkunoihin yhdestä toiseen, jotta saataisiin selville, oliko ketään ja kuka siellä sisällä.
Historian ohjaamina voimme me, jotka näemme läpi muurien, kertoa taisteluista, joita siellä taisteltiin, juonista, joita siellä punottiin, kunnianhimoisista suunnitelmista, joita siellä tehtiin, ja tuulentuvista, joita siellä rakennettiin. Se suuri pyörä, joka niin monta vuotta oli antanut vauhtia valtiokoneistolle, oli pysähtynyt, ja pienet pyörivät huimaa vauhtia, luullen kukin itsensä sopivimmaksi vallan pitämiseen ja valtikan kantamiseen.
Eerik ja Juhana esiintyivät melkein kuin toistensa julkisina vihollisina, kumpikin salaa työskennellen toisen vaikutuksen kukistamiseksi, Juhana kateudesta ja vallanhimosta, Eerik peläten tätä veljeänsä, jota hän lapsuudestaan asti oli vihannut ja kammonnut.
Mutta oli olemassa myöskin puolue, joka uhkaavana kohottautui kumpaistakin vastaan. Kustaan persoonalliset kyvyt olivat olleet hänen varmin turvansa aatelistoa vastaan, mutta hänen poikansa eivät olleet missään suhteessa niin kyvykkäitä, että Ruotsin ylpeä aateli olisi katsonut heitä kunnioituksella. Oli tavallaan kuninkaan poikain onni, ettei aatelistossa ollut ketään etevämpää, joka olisi voinut ryhtyä voimakkaampaan toimintaan, eipä ollut ketään edes siinä määrässä toimikykyisempää, että olisi tyytymättömän, kuohuilevan rahvaan avulla voinut tehdä vastarintaa, kun väkivallalla käytiin sekä maan paraimpien miesten että heidän omaisuutensa kimppuun.
Ei mikään todista paremmin aatelisten keskinäistä kateutta, heidän keskinäistä epäluottamustaan, horjuvaisuuttaan ja heikkouttaan, kuin se, että he toinen toisensa perästä taivuttivat niskansa mestauspölkylle, kunnes arvokkaimmat lopulta olivat kuin lakaistut pois maan päältä.