Eräänä kirkkaana kuutamoyönä hän heräsi luullen neitonsa soittavan ulkopuolella.
Hän hypähti ylös, aukaisi ikkunan, ja kas, tuolla alhaalla kimaltelevissa aalloissa hän huomasi hänen solakan vartalonsa; kultakantele oli neidolla kuten ainakin kädessään, ja hän nousi liidellen Maunua kohden.
Kiihkeän ilon hurmaamana Maunu tahtoi kohdata häntä jo puolitiessä ja heittäytyi riemusta kirkaisten alas.
Seuraavana päivänä palvelijat löysivät hänet maasta vähissä hengin.
Heti lähetettiin tieto Tukholmaan.
Leskikuningatar oli ainoa, joka matkusti sinne.
Surullinen näky kohtasi häntä.
Henkiin herttua kyllä jäi, mutta elämän korkein osa, järki ja ymmärrys, oli ainiaaksi hävinnyt.
Katariina piti hänestä mitä hellintä huolta.
Alussa ilmaantui vielä muistiin joitakin välkähdyksiä menneisyydestä.
Silloin hän vääntelehti tulisissa tuskissa sanoen: