"Minä olen Kain, veljenmurhaaja, ja Aabelin veri huutaa minua haudasta."
Mutta pian hän tuli kokonaan mielipuoleksi ollen silloin hiljainen ja tyyni kuin lapsi. Luuttu oli hänen ainoa ystävänsä; sen säestyksellä hän lauleli suruansa ja kaipaustansa, kun oli kadottanut rakkaan merenneitonsa.
Ennenkuin palasi Tukholmaan, piti Katariina huolta siitä, että hän sai tarpeellista ja sopivaa hoitoa.
Useasti jälkeenpäinkin hän matkusti Maunun luokse, mutta yhä synkemmäksi kävi tuon onnettoman järjen pimeneminen; kauan ei hän enää tuntenut Katariinaakaan.
Tämän huolenpidosta siirreltiin häntä vuoroin Vadstenaan, vuoroin
Norrbyhusiin, mutta hänen mielensä tila oli ja pysyi samana.
Kauan senjälkeen kuin veljessota oli saanut surullisen loppunsa, hän kuoli Kungsbrossa kesäkuun 21 p:nä 1595 ja haudattiin Vadstenan vanhaan luostarikirkkoon, johon komea muistomerkki pystytettiin hänelle.
* * * * *
Mutta kansa oli erityisellä mieltymyksellä kiintynyt onnettomaan ruhtinaaseen, ja hänestä sekä hurmaavasta merenneidosta sepitettiin lauluja. Muuan niistä on tämäntapainen:
Pyhäaamuna kerran, kun aikaiseen jo ennen laulua leivon käy Maunu herttua puistolleen, sävel kaikuvi näin merenneidon:
"Oi kuulkaa, herra Maunu, ma tarjoon teille lahjat oivat, jos lupautte mulle!