V. 1568 oli sekä vihollisen etenemisen että sotaväenoton johdosta miesväki eräästä osasta Itägöötanmaata niin loppunut, että niiden puutteessa naisten täytyi kantaa hautaan Klaus Hvit, joka oli hoitanut piispan virkaa Linköpingissä ja kuoli Söderköpingin kirkkoherrana.
Yhtämittaa tuli valituksia täydellisestä sotakurin puutteesta, karkaamisista lippujen luota ja kaikenlaisista väkivaltaisuuksista.
Sotaväen tarpeita, myöskin mitä vaatetukseen ja aseisiin tuli, tyydytettiin verotuksilla, ja rajaseuduilla pantiin monta kihlakuntaa autioksi kuninkaan määräyksestä, jotta talonpoikien yhä kasvava tyytymättömyys tulisi rangaistuksi.
Molemmin puolin käytiin sotaa tavattomalla julmuudella. Tanskalaisten hävityksiä Smålannissa ja Länsigöötanmaalla seurasivat Eerikin raivoamiset Blekingessä ja Skånessa.
Koko maasodalla ei ollut mitään varsinaista merkitystä, lukuunottamatta Varbergin valloitusta syyskuun 15 p:nä 1565.
Kuningas Eerik tahtoi nytkin olla mukana ja eteni sentähden sotajoukkoineen Tanskan rajaa kohden.
Täällä hän sai kuulla, että kuningas Fredrik ei aikonut käydä sotaretkelle häntä vastaan, ja hän piti sentähden arvoansa alentavana olla itse saapuvilla.
Hän palasi takaisin Öreholmaan Länsigöötanmaalle, missä muutamia sotalaivoja oli ankkurissa ja missä useita kuninkaallisia naisia oleskeli.
Sinne piti kaikki tiedonannot lähetettämän.
Prinssi Kaarle oli nyt 15-vuotias; tähän asti ei oltu paljon kuultu hänestä, mutta nyt hän halusi koetella voimiaan ja pyysi saada johtaa tykistöä Varbergin piirityksessä. Niilo Boije oli päällikkönä.