Kuka voisi epäillä, että Niilo Sture tähän aikaan kärsi katkeraa surua.
Cecilian häät olivat äskettäin vietetyt, ja Niilon oli täytynyt olla saapuvilla niissä.
Ei ollut prinsessa koskaan näyttänyt suloisemmalta, ei koskaan paremmin muistuttanut entistä puhdasta, viatonta ja rakastavaa Ceciliaa.
Hän puhui ja laski leikkiä Niilon kanssa niinkuin ennenkin ja naisellisella kekseliäisyydellä hän sai tilaisuuden olla muutamia silmänräpäyksiä kahden hänen kanssaan.
Mutta silloin hänen muotonsa muuttui, ja epätoivoisena hän sanoi:
"Minä olen rakastanut sinua enemmän kuin ketään, ja sinä olet työntänyt minut luotasi; nyt olen hukassa, mutta syy on sinun. Muista jokaisessa vastoinkäymisessä, että se on oikeudenmukainen rangaistus siitä, ettet ojentanut kättäsi auttamaan minua. Hyvästi sinä, jota ikuisesti rakastan ja ikuisesti kiroon."
Hän tempasi pienen valkean silkkisormikkaan kädestään, heitti sen
Niilolle ja poistui.
Niilo Sture jäi melkein kuin kauhusta rampautuneena seisomaan ja tuijottamaan hänen jälkeensä.
Aika ei parantanut haavaa; silkkisormikkaan hän kätki, sillä rakkauttansa hän ei voinut unhottaa, ja tuo epäoikeutettu nuhde imi hänestä kaiken elämänilon.
Muutamia kuukausia senjälkeen kuin oli matkustanut Ruotsista, kirjoitti Cecilia Niilolle, lähetti terveisiä mieheltään ja pyysi, että Niilo kävisi heitä tervehtimässä Badenissa. Rakas sukulainen otettaisiin avosylin vastaan.