Vaimo teki niinkuin neuvottiin, ja 13-vuotias kuolonkalpea tyttö nojasi päätänsä häneen.
"Miten on laitasi, Kaarina?"
"Minä tahdon kotiin", nyyhkytti tyttö.
"Etkö tahdo nähdä kuninkaan kruunausta niinkuin kaikki muutkin?" sanoi isä.
"Olisi ollut yhtä hyvä, jos olisimme kuulleet puhuttavan siitä", virkkoi äiti.
"Enkö ole sanonut kuninkaan kirjeessään ilmoittaneen tahtovansa, että jokaisen, ylhäisen ja alhaisen, miehen ja vaimon tulee olla läsnä kruunauksessa, ja kun minulla on lupaus henkivartijastoon pääsemisestä, voinen tuskin niskoitella korkeata esivaltaa vastaan, sillä sen voisin saada päälläni maksaa."
"Mitä niin korkea herra meistä huolisi!"
"Isä, isä, auta!" ähkyi poika toisella puolella.
"Niin, mutta nyt ne tekevät kai lopun pojasta", vaikeroi äiti, "etkö voisi ottaa häntä syliisi."
"Se on pieni asia." Ja kunnon huovimme otti pojan käsivarrelleen ja heitti hänet hartioilleen; siellä hän istui pian hajareisin, isän pää jalkojensa välissä, ja pyyhittyään vedet silmistään ja tukan otsaltaan hän huusi: