"Sen tiedän, Yrjö, sinä pidät minusta minun itseni tähden, ja sentähden olen vannonut, että aina olen sinulle suosiollinen; kas tuossa käteni."
Se peittyi suudelmiin, ja kuningas katsoi ylös iloisesti hymyillen: "Te olette molemmat todellisia ystäviäni, muita ei minulla olekkaan. Isäni vastenmielisyys äitiin siirtyi minuun; hän olisi mieluummin antanut kruunun Juhanalle ja heittänyt minut vankeuteen… Se oli julmaa, julmaa!" Vihaisena ja silmät kyynelissä astui kuningas kiivaasti edestakaisin; toisinaan hän puisti uhkaavasti nyrkkiänsä ja mutisi epäselviä sanoja, toisinaan taas painui pää alas ja hän nyyhkytti kuuluvasti.
"Armollinen herra, te olette Herran voideltu, ei kukaan rohkene koskettaa kädellänsä teihin, miksi pelkäätte?" huudahti Beureus juhlallisesti.
"Veljesviha!" kuiskasi Yrjö Pietarinpoika.
Eerik vavahti. "Miksi sitä aina minulle muistutat? Luuletko, että unohdan sen?" sanoi hän melkein kirkuen. "Ah, jospa joku voisi vapauttaa minut näistä tuskista, jotka imevät minusta koko elämäni voiman!"
"Voimakas polkee jalkoihinsa ne esteet, jotka tulevat hänen tiellensä", jatkoi liehakoitsija.
"Vaiti, katala kiusaaja; minun valtani ja suuruuteni on kohoava niin, että vihollisteni täytyy langeta jalkoihini; vai etkö luule, että Englannista saan voimakkaan tuen?"
"Tietysti — mutta sanotaan, että kuningatar Elisabet on hyvin oikullinen."
"Enkö minä ole ennenkin voittanut naisten oikkuja? Missäpä on se, joka on voinut vastustaa minua?"
"Teidän majesteettinne on vastustamaton", huomautti Beureus.