"Kirjoita, että Niilo herra heti lasketaan vapaaksi."
"Mutta silloin tulee Yrjö tänne."
"Älä ota häntä vastaan."
Kuningas nauroi. "En otakkaan", sanoi hän, "minä tahdon soittaa ja laulaa. Käske tuoda makeata viiniä meille: ei kukaan saa häiritä meitä."
Prokuraattori vimmastui kuninkaan käskystä. Hän kiiruhti linnaan, mutta häntä ei otettu vastaan. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin totella. Niilo Sture oli jo lähetetty Örbyhusiin vankeuteen. Nyt täytyi antaa käsky, että hänet on heti tuotava takaisin. Kaksi päivää myöhemmin oli hän taas kaupungissa, mutta sairaana, sanottiin.
Sellainen häväistys voi kyllä masentaa suurimmankin rohkeuden, ja on välttämätöntä tuntea syyt Niilo Sturen alistumiseen voidakseen ymmärtää sitä.
Etenkin oli tämän viime tapahtuman jälkeen selittämätön alakuloisuus täyttänyt hänen mielensä. Elämä, tulevaisuus olivat hämärään verhottuina, ainoastaan yksi liekki valaisi sitä, ja se liekki lähti Cecilian silmistä. Yhäti kaikuivat Niilon korvissa hänen viimeiset sanansa: "Hyvästi sinä, jota ikuisesti rakastan ja ikuisesti kiroon."
Pieni sormikas oli yöt-päivät hänen povellaan, ja hän suuteli sitä vuodattaen kuumia kyyneleitä.
Että ruumiillinen sairaus ja loukkaavat nöyryytykset olivat riistäneet häneltä hänen vastustuskykynsä, sitä hän ei tullut huomanneeksi, etenkin kun hän ei aukaissut sydäntänsä kenellekään ystävälle, kenellekään uskotulle.
Ainoastaan hajanaiset sanat ja satunnaiset muistiinpanot luovat vaikeasti tajuttavaa valoansa hänen sisäiseen elämäänsä.