Hän oli iloinen siitä, ettei tieto tapahtumista vielä ollut ehtinyt
Hörningsholmaan. Hän päätti palata sinne heti, kun oli voimistunut.
19-vuotias Eerik Sture, joka edelleen oli mukana sotaretkellä, sai kuulla kummallisia huhuja veljestään.
Hän pyysi lomaa ja sai sen sekä ratsasti kiireimmän kautta Tukholmaan.
Matkalla oli Eerik saanut perinpohjaisen tiedon veljensä kärsimästä häväistyksestä, ja nyt hän tahtoi, että tämä heti seuraisi häntä Hörningsholmaan.
"Sturet eivät voi enää olla uskollisia tuolle kurjalle kuninkaalle!" huudahti hän. "Asetu sinä johtajaksemme, Niilo, ja luota siihen, että useita tuhansia kokoontuu lippujesi ympärille."
"Minä en kelpaa johtajaksi enkä hallitsijaksi", vastasi tämä alakuloisesti. "Harvoin, tuskinpa koskaan olen selvillä itsestäni."
"Sinäkö, josta rakas äitimme sanoo, että olet paras meistä."
"Tässä ei ole kysymys minusta. Mutta otaksuppa, että voittaisimme kuningas Eerikin, kuka sitten hallitsisi valtakuntaa?"
"Me laskisimme vapaaksi Juhana herttuan."
"Etkö itse ole kertonut minulle, että hänen puolisonsa on katolismielinen? Tahtoisimmeko saada takaisin luostarit, munkit ja kaikki tyhjät juhlamenot sekä taikauskon? Ei, veljeni, Sturet eivät voi olla mukana Kustaa Vaasan suurta työtä rikkiraastamassa. Me tahdomme näyttää maailmalle, että me luovutimme hänelle ensi sijan sentähden, että hän ymmärsi paremmin ajan vaatimukset kuin me, ja nyt on meillä kunnianasiana tukea hänen työtänsä."