"Se kettu", jupisi Eerik.
Niilo riensi häntä vastaan.
Valtiokansleri oli jos suinkin tavallista rakastettavampi. Hän jutteli pieniä hovijuoruja, jotka eivät koskeneet kuningasta… kertoi ruhtinatarten viihtymisestä ja että näytti siltä, kuin Maunu herttua vihdoinkin olisi onnistunut voittamaan prinsessa Sofian epäilykset, puhui puuta heinää, mutta ei sanaakaan Niilo Sturea kohdanneesta loukkaavasta vääryydestä.
Tämä kuunteli velvollisuuden mukaisella kohteliaisuudella hovimiehen sanatulvaa ja ihmetteli itsekseen, mikähän oikeastaan oli käynnin tarkoituksena.
Vihdoin valtiokansleri esitti asiansa.
Kuningas Eerik toivoi, että herra Niilo Sture nyt heti lähtisi
Lothringiin lopullisesti kosimaan prinsessa Renataa.
Niilo näytti hyvin ällistyneeltä, mutta vastasi hetkisen mietittyään, että hänen velvollisuutensa oli noudattaa kuninkaan käskyä; hän arveli kuitenkin, että niin häväisty ja solvaistu mies kuin hän tuskin sopisi kosimaan kuninkaan puolesta.
Gyllenstjerna hymyili osaaottavasti, kohautti olkapäitänsä ja vakuutti, että kuningas Eerik oli sanonut tahtovansa tästälähin olla hänelle armollinen.
Niilo Sture kumarsi sanoen parhaansa mukaan tahtovansa edistää kuninkaan toiveita.
Valtiokansleri pudisti hänen kättään; hän sanoi tuntevansa itsensä onnelliseksi saadessaan viedä herrallensa tämän iloisen uutisen. Pieni muodollisuus vain olisi vielä jäljellä.