Mutta sitä ennen oli kapteeni lähettänyt laajaperäisesti töhrityn kertomuksensa osoitettuna prokuraattorille, herra Yrjö Pietarinpojalle.
Meri-ilma oli virkistävää, ja Niilo Sture tunsi terveytensä ja voimiensa palautuvan.
Itämerellä hyökkäsivät tanskalaiset kaapparit heidän kimppuunsa, ja ankara taistelu syntyi. Niilo Sture otteli urhoollisesti, ja miehistö auttoi häntä rohkeasti.
Kapteeni sanoi, että hänellä oli kyllin tekemistä aluksen ohjaamisessa.
Töin-tuskin päästiin vihollista pakoon, ja nyt täytyi poiketa Kalmariin korjaamaan niitä vaurioita, joita laiva oli taistelussa saanut.
Sitten jatkettiin taas matkaa.
Niilo Sture tunsi jonkinlaista vastenmielisyyttä kapteenia kohtaan ja ehkäpä juuri sitä voittaakseen hän pyysi kapteenia syömään ja seurustelemaan kanssansa.
Mutta liukkaana kuin ankerias ei tämä arvellut niin suurta kunniaa ansaitsevansa ja vetäytyi kokonaan erilleen ritarista.
Niilo herra kulutti sitten aikaansa lukemalla ja kirjeitä kirjoittamalla. Niinpä hän kirjoitti isälleen: "Minä join Tukholmassa juoman, joka jäytää mieleni, iloni ja koko elämäni."
Toisessa kirjeessään, jossa hän puhuu kärsimästään häpeästä ja miten hänen täytyy voittaa takaisin kunniansa, kirjoitti hän: "Minä toivon kerran voivani puolustaa itseäni muullakin kuin kirjeillä ja sineteillä."