Toisinaan tulee aikoja, jolloin näyttää siltä, kuin pimeyden mahdit olisivat saaneet maan valtaansa. Silloin liikkuu surman enkeli paljastetuin miekoin, julmuus ja sydämettömyys kantavat valtikkaa, laki poljetaan jalkojen alle, ja ihmiskunta huokailee orjuuden ikeen alla voimatta vapautua siitä. Rampautuneena, kahleissaan on vastustuskyky.
Silloin on pimeyden aika.
Hörningsholmassa vallitsi hämmästys ja katkera suru. Tuskin oli toivuttu nuoren merisankarin Sten Sturen menettämisestä, jonka haudalla koko hovi osaaottavaisena oli seisonut, kun jo tuli tämä…
Oliko kaikki ehkä kauheata unta? Oi ei, ei! Katsohan vanhaa isää, joka äänettömänä epäilyksissään istuu, pää kumarassa.
Mikä olikaan hänen tai hänen hellästi rakastetun poikansa rikos?…
Hän itki tuskan ja nöyryytyksen kyyneliä.
"Tässä vaaditaan ehkä jotakin uhria", sanoi hän; "minä matkustan
Tukholmaan ja tarjoudun kuninkaan käytettäväksi."
Rauta kovenee taottaessa ja mieli surussa; Märta rouvalta ei lähtenyt mitään neuvoa. Hän ei itkenyt eikä valittanut, mutta hän oli harvapuheisempi ja ankarampi entistään, kiinnittäen kaiken voimansa kotoiseen huolenpitoon. Pelolla ja vavistuksella palvelijat ja alamaiset nimittivät häntä "Märta kuninkaaksi".
Yhtä kohdannut onnettomuus uhkaa myöskin toisia; metsästystorvien raikuessa piiloutuvat haukka ja kyyhkynen saman puun lehviin. Sama pelko liitti kaikki toisiinsa. Puolueasiat, sysättiin syrjään; ystävät ja viholliset kyselivät toisiltaan kauhistuneina: "Mitä nyt on tehtävä?"
Kukin oli halukas nostamaan kirveen, mutta kukaan ei tohtinut lyödä ensi iskua.
Ja kuitenkin olivat useimmat suurisuisia, pöyhkeitä.