Yrjö Pietarinpojan oli täytynyt oppia heidät perin-pohjin tuntemaan, sillä hän tiesi, ettei heidän joukossaan ollut ainoatakaan, jota hänen olisi tarvinnut pelätä.
Eikä hän sitä tehnytkään; hän sen sijaan halveksi heitä.
Ja he pelkäsivät häntä, pelkäsivät ja vihasivat; mutta sitäpä hän juuri tahtoikin.
Kuinka moni heistä olikaan lausunut hänelle kompasanoja hänen halvan syntyperänsä vuoksi.
Papinkakaran nimeä hän oli kantanut sentähden, että hänen isänsä oli halpa-arvoinen pappi… ja entä hänen äitinsä? Jalkavaimo taikka aviovaimo… se on pieni asia, hän oli kuitenkin viisas ja ovela nainen. Yrjö oli oppinut häneltä paljon, muun muassa sen, ettei hän koskaan unohtanut, ei koskaan antanut anteeksi loukkausta, vaan painoi ne mieleensä poimiakseen ne sieltä toisen toisensa perästä, kun tuli tilaisuus tyydyttää kostonhimoansa.
Ja juuri sitä hän nyt teki; ei ollut ketään, jota vastaan hänellä ei olisi ollut vihan kaunaa.
Sen sijaan hän rakasti heidän linnojansa ja rikkauksiansa, heidän suuria maatilojansa, heidän hevosiansa, vaunujansa ja rikasta pöytäänsä.
Hän ei välittänyt siitä loistosta, jolla he ympäröivät itsensä. Yrjö oli hekumoitsija, mutta hän ei tahtonut ympärillensä suurta hienoutta; se ei tuntunut hänestä kodikkaalta.
Rikka saattoi olla lisänä rokassa; silloin se maistui Yrjöstä paraalta, niinhän oli hänellä aina ollut.
Anna, hänen vaimonsa, tahtoi esiintyä niinkuin rikkaiden tapana oli. Pian hän saikin siihen tilaisuuden, sillä he eivät tavanneet toisiaan muulloin, kuin milloin toinen tahtoi toisen apua johonkin.