Luther oli, sen mukaan kuin hän käsitti kristinopin, tunnustanut joka ihmiselle ajatuksenvapauden eikä tahtonut pakottaa kenenkään omaatuntoa. Suurissa elämänkysymyksissä oli hänellä selvä katsantokantansa.; hänen uskontonsa sisältyy sanoihin: "Perustau Jumalaan ja Vapahtajaasi, niin kaikki muu tulee itsestään."

Yhtämittaa sai arkkipiispa ratkaistavakseen joukoittain yksityisseikkoja; likaiset kädet tahtoivat pala palalta silpoa sitä, mikä oli pyhintä ja korkeinta, sitä piti muodosteltaman ja mestaroitaman inhimillisen ymmärryksen mittakaavan mukaan. Uskonnon jumalallinen puoli, jonka ainoastaan jumalallisuuden oma perikuva, puhdas ihmissydän voi tuntea, häipyi pois, ja leikkausveitsi kaiveli ainoastaan ruumista.

Kalvinissa ei ollut yhtä paljon rakkautta kuin Lutherissa; hän myönsi edeltäjänsä käsityskannan oikeaksi, mutta tahtoi parantaa sitä terottamalla lakia.

Ja niin syntyi uusi pappisvallan muoto, tosin kyllä aivan päinvastainen kuin roomalainen, mutta ankara, kylmä ja rakkaudeton. Viattomatkin entisaikaiset kirkolliset tavat ja käytännöt selitettiin syntisiksi ja kirotuiksi, ja tähän yhtyi pian moni innokas luterilainen.

Mutta mikä erittäinkin erotti luterilaiset ja kalvinilaiset toisistaan, oli kysymys Kristuksen ruumiin ja veren todellisesta läsnäolemisesta pyhässä ehtoollisessa.

Kalvinilaiset eivät voineet käsittää, että se voisi riippua ehtoollisen nauttijan mielialasta.

Sitten kiisteltiin armonvalitsemus-opista. Kalvin väitti, että Jumala edeltäkäsin oli määrännyt toiset ihmiset iankaikkiseen autuuteen, toiset iankaikkiseen kadotukseen; hän ei kieltänyt, että ihminen oli järjellinen ja vapaatahtoinen, mutta hän teki hänestä joka tapauksessa tahdottoman välikappaleen säälimättömän tyrannin käsissä ja niinmuodoin mitä onnettomimman olennon.

Kun sellaiset mielipiteet alkoivat voittaa suosijoita, katsoi arkkipiispa ajan vaativan nousemaan niitä vastaan ja julkaisi kaksi kirjoitusta asiasta.

Dionysius Beureus ryhtyi kiistaan, ja sota oli julistettu.

Me emme sekaannu siihen; tällä, mitä tässä on sanottu, on vain tahdottu osoittaa, että Laurentius Pietarinpoika vielä seisoi paikallaan voimakkaana vartijana.