Viime aikoina hän oli usein käynyt Tukholmassa. Leskikuningatar oli pyytänyt häntä, ja prinsessat keskustelivat mielellään hänen kanssaan.
Heidän taipumuksensa katolisuuteen oli muuttunut kammoksi. Lecoeurin nimi ei enää koskaan tullut heidän huulilleen. Prinsessa Anna oli pyyhkinyt sen pois.
Itse oli Lecoeur kadonnut jäljettömiin; luultiin sen tapahtuneen
Bellinin käskystä.
Viimemainittu näyttäytyi enää harvoin hovissa; hän päinvastoin puhui pian tapahtuvasta matkastaankin sekä epäili, ettei enää palaisi.
Viime aikoina oli kuninkaallisten naisten keskinäinen suhde tullut paremmaksi.
Yhteiset surut lähensivät heitä toisiinsa, ja Laurentius rohkeni eräänä päivänä sanoa voivansa tyynellä mielellä lähteä matkalleen, sillä rauhan henki näytti nyt asustavan heidän keskuudessaan.
"Hän, samoin kuin mekin, näkee mielellään, että pian tulette takaisin", sanoi Katariina.
"Minä olen aikonut tehdä pitkähkön matkan", vastasi hän, "ja olen nyt tullut sanomaan jäähyväisiä."
"Mihin?"
"Ulkomaille työskentelemään rauhassa ja levossa."