"Ettehän toki yksin?"
"Minulla on Melanktonin viimeiset työt kanssani; hän pyysi minua aina tulemaan luoksensa. Meillä olisi paljon sanottavaa toisillemme."
"Eikö hän ole kuollut?"
"On kyllä, jo 1561, mutta hän on jättänyt jälkeensä joukon papereja, joita hän tahtoo minun järjestämään."
"Ettekö voi tehdä sitä kotonanne?"
"Siellä en saa koskaan olla rauhassa, ja minun täytyy pitää vainajalle antamani lupaukset. Koti tulee kyllä tyhjäksi, sillä vanhin poikani matkustaa Rostockiin opiskelemaan."
"Sitäkin te ajattelette", sanoi Katariina. "Mitä sanoo rouvanne?"
"Hän kehottaa innokkaasti matkaan."
"Silloin ei meillä ole mitään oikeutta asettua sitä vastustamaan."
Niin he erosivat.