Elisabet oli sattumalta läsnä; hän katsoi mieheensä, mutta ei lausunut mitään.
Mutta sitten puhuttiin vähitellen, että Didrik oli kovin nuori matkustamaan yksin. Hän ei ollut milloinkaan ollut matkoilla.
Muutamia päiviä sen jälkeen, kun piispa näytti hyvin väsyneeltä ja alakuloiselta, kysyi Elisabet, eikö häntä huvittaisi itse seurata poikaa yliopistoon. Hän saisi silloin omin silmin nähdä ja valita parhaan.
Hän hymyili sanoen, ettei hänellä ollut aikaa.
Mutta Elisabetkin saattoi olla juonikas, milloin tahtoi, ja kun hän pyöritteli ja kierteli asiaa, niin jopa päätettiin, että arkkipiispa poikineen tekisi matkan Saksaan, edellinen tullakseen takaisin muutaman kuukauden kuluttua, jälkimäinen jäädäkseen yliopistoon.
Oli merkillistä nähdä, miten piispa tämän päätöksen jälkeen virkistyi.
Hän tuli melkein nuoreksi uudelleen, muisteli tapahtumia entisiltä ulkomaanmatkoiltaan, vieläpä ensimäiseltäkin, mutta kun hän tahtoi kertoa kotimatkastaan, pani Elisabet kätensä hänen suulleen.
Kun sitten lapsijoukon pyynnöt ja Laurentiuksen itsepäisyys (sanoi Elisabet) saivat hänet myöntymään, seisoi hän punaisena ja hämillään kuunnellen ja sanoi viimein, että oli menettänyt lastensa kunnioituksen.
Mutta nämä hyökkäsivät kaikki suutelemaan ja hyväilemään Elisabetia sanoen, että hän oli tehnyt niin oikein, niin oikein.
"Ehkäpä tekin tahdotte tehdä samoin?" huudahti Elisabet säikähtyneenä.