"Emme", lupasivat he kaikki.
"Mutta", sanoi kaksitoistavuotias Margareeta, "kyllä minä tahdon mennä naimisiin arkkipiispan kanssa."
"Jonka nimi on Laurentius Pietarinpoikako?"
"Niin, muuten en huolisikaan hänestä." Kaikki nauroivat, ja ilossa ja hälinässä valmisteltiin matkaa.
"Ei ole mahdollista, että sinä voit olla niin iloinen kuin näytät", sanoi Kristiina eräänä päivänä.
"En minä ajattele itseäni", vastasi Elisabet, "siihen on kyllä aikaa sittenkin, kun he ovat lähteneet."
Nuori Didrik oli erinomaisen lahjakas poika, reipasmielinen kuten äitinsäkin, ja hän lupasi äidilleen pitää huolta rakkaasta isästä, ikäänkuin äiti itse olisi matkassa. Oli kauan puhetta siitä, miten matkustettaisiin. Laurentiuksella ei ollut halua tehdä sitä arkkipiispallisella komeudella.
"Minä olen alhaisen miehen poika", sanoi hän, "ja kun kuljen vieraassa maassa, täytyy minun saada tehdä niinkuin tahdon."
"Mutta mitä sanotaan täällä kotona?"
"Että vanha piispa oleksii ulkomailla ja levähtää tai että hänellä on työtä eikä hän tahdo tulla häirityksi. Kaikki juoksevat asiat annan toisten haltuun ja menen tieheni."