Laurentius ei huolinut hänestä; hän kuunteli tarkoin, eikö hengen hievahdustakaan kuulunut, suuteli pieniä sinikalpeita kasvoja, pani päähineen lapsen päähän ja vei hänet äidilleen.
Tämä oli taas puoleksi tiedottomana.
Pedersson laski lapsen hänen syliinsä.
Suonenvedontapaisesti hän painoi sitä vasten rintaansa. Elämänliekki leimahti hänessä vielä muutamaksi silmänräpäykseksi, hän tunnusteli lapsensa ruumista, käsivarsia ja kasvoja, suuteli sitten häntä — niinkuin ainoastaan äiti voi suudella.
Mutta sitten käsi putosi hervottomana takaisin. "Kirja, minun kirjani!" huudahti hän äkkiä. Sitten tuli loppu!
Hän ei tiennyt, että oli sulkenut syliinsä kuolleen lapsen; hän seurasi tätä niin pian.
Pedersson jäi hetkeksi huoneeseen, osittain rukoillakseen kuolinvuoteella, osittain odottamaan, eikö kukaan tulisi sisään. Mutta ketään ei kuulunut.
Hän meni ulos. Rupesi jo hämärtämään, mutta Didrik istui ruohikossa lukien erästä kirjaa.
Hevoset olivat syömässä, ja opas nukkui.
Nuorukainen hypähti ylös. "Isä rakas", sanoi hän, "minusta näytätte niin liikutetulta!"