Mutta mitään vastausta ei tullut; matkustajan katse oli kiinnitetty oveen.
Isän viittauksesta oli Didrik seurannut murhaajaa; hänen olisi ehkä ollut vaarallista käydä käsikähmään roiston kanssa, mutta sitä ei tarvittukaan. Mielipuolen tavoin mies hyökkäsi tupaan, kopeloi taas olkiläjää ja veti sieltä pian esille punakantisen kirjan. Silmänräpäyksen ajan hän seisoi kahden vaiheilla luoden nopean katseen nuorukaiseen, mutta kiiti sitten hurjaa vauhtia hänen ohitsensa ulos taas.
Pistooli oli yhä vielä samassa suunnassa. Kirja kohotettuna korkealle huudahti murhaaja: "Tässä, tässä se on."
On luultavaa, että kuolemanpelko siinä määrässä oli vallannut roiston, että ajatuskyky oli kokonaan poissa; hervottomasti hän lankesi munkin jalkoihin ja ähkyi:
"Te olette antanut minulle päästön kaikista synneistäni."
Kirja oli pudonnut maahan jonkun matkan päähän. Munkki aikoi ottaa sen, mutta Didrik ehti ennen ja jätti sen isälleen.
Tämä otti sen, pani pistoolinsa pois ja käski oppaan, joka vihdoinkin oli herännyt, satuloida hevoset.
"Apottimme odottaa teitä luostarissa", lausui munkki hyvin mielistellen. "Hän voi myöskin antaa teille hyviä neuvoja ja ohjeita matkanne jatkamiseksi."
"Minä tahdon yhden yön nauttia hänen vieraanvaraisuuttansa", vastasi
Laurentius.
Heti lähdettiin liikkeelle, munkki ja piispa edellä, Didrik ja opas jäljessä; talonpoika seurasi heitä piiloutuneena puiden varjoon.